Uimarin tyyli on sitä parempi, mitä tyynempi on aallokko. Sama pätee poliitikkojen ja muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien puheisiin.
Kuntavaaleihin liittyvät vaalikeskustelut avaavat jälleen retoriikan laatikon, jonka lähettäjänimen kohdalla taitaa lukea vaalimato.com. Laatikon avattuaan yhteiskunnallinen toimija löytää työkalupakin täynnä puolitotuuksia, jotka saavat osan kansasta kiihottumaan äänekkäästi ja poliittiset vastustajat.
Päämäärätietoisen puolitotuuden oikominen sosiaalisessa mediassa, vaalikeskustelussa tai mielipidekirjoituksen vastineessa on hyvin vaivalloista ja oman aikamme kouliman lukijan tai kuulijan keskittymiskyvylle liikaa. Puolitotuus on aina myös puolivalhe ja sen ainoa tehtävä on saada poliittiset kilpailijat näyttämään tai kuulostamaan selittelijöiltä.
Bengt Holmström sai väärän Nobel-palkinnon. Mitenkään aliarvioimatta Holmströmin taloustieteellisen ajattelun merkitystä, hän olisi ansainnut rauhanpalkinnon – yhden ainoan lauseen ansiosta. Holmströmin mukaan olemme kaikki ihmisiä elämän näyttämöllä.
”Jokainen näyttelee jollekin yleisölle: lapset vanhemmilleen, nuoret kavereilleen, työntekijät pomoilleen, toimittajat lukijoilleen ja tutkijat tiedeyhteisölle. Jos haluaa ymmärtää ihmistä, pitää tietää, keneltä hän odottaa aplodeja.”
Mitä epävarmempi on maailma, sitä epävarmempia ovat poliitikot. Juuri tällä hetkellä lähes kaikki suomalaiset poliitikot ovat menettäneet tyylinsä. Jokaisen vaalikeskustelun hiljaisena, kaiken kakofonian takaa hahmotettavana taustamelodiana soi Georg Malmstenin mestariteos Mikki Hiiri merihädässä.
” Mä oon meripeikko, hä-hä-hä-hää, Tyi-rät-tät-tät-tät-tät-tää, Purtes on heikko, aaltoihin jää, Tyi-rät-tät-tät-tät-tät-tää”
Kuten laulussa todetaan, Mikki aivan säikähtää.
Suomen poliittinen maisema on täynnä uimareita, joiden käsivarret eivät enää meinaa jaksaa. Pinnalla täytyy pysyä, vaikka rantaa ei näy. Vallassaolijat pelkäävät menettävänsä vallan. Ne, joilla valtaa ei ole, pelkäävät tilannetta, jossa he joutuisivat vastuuseen. Lastenlauluun kauniin ja helpottavan lopun tuovaa Suomen Joutsenta ei näy eikä kuulu. Uidessaan poliitikko saattaa miettiä, tuliko tuonkin museolaivan ylläpidon rahoitus jo leikattua vain onko sekin vielä edessä.
Tuon kaiken väsymyksen keskellä tuntuu helpottavalta tarttua tuttuun ja turvalliseen poliittiseen valheeseen. Kun poliitikot käyvät kerta toisensa jälkeen kaikille osapuolille tuttuun väitejenkkaan keskenään, keskustela tai somemittelöä ei tarvitse viedä uusille alueille. Riitä yhdistää niin suomalaista politiikkaa kuin huonoa avioliittoakin.
En kaipaa vaalitenteissä tietoja poliitikkojen mielipiteistä. Kaipaan ratkaisuja ja sitä, että poliitikko pystyy hahmottamaan jonkin päätöksentekoon liittyvän asiakokonaisuuden ennen kuin hän ryhtyy muodostamaan mielipidettään.
Vaalikeskusteluissa esitetyt puoli- tai kokonaisvalheet saavat minut epäilemään, ymmärtävätkö eri puolueiden puheenjohtajat koko kokonaisuutta, kun he tuovat siitä esiin vain oletetun kannattajakunnan aplodeja hersyttävät näkökulmat. Se ei ole poliittista johtajuutta, se on johdettavana olemista. Johdettavana oleminen ei taas johda älyllistä perikatoa pidemmälle.
Poliitikot tietäen tai tietämättään näyttelevät samaa näytelmää huomaamatta, että yleisö vaihtuu. Politiikkaa jaksavat seurata yhä useammin vain, jotka saavat tyydytystä toisten jankkauksesta tai riitelystä. Ehkä se saa heidän oman elämänsä tuntumaan sisällöllisesti laadukkaammalta.
Merkittävä osa tiistaina 11.5. televisioidussa YLE:n puheenjohtajatentissä esitetyistä väitteistä oli tarkoitushakuisia poliittisia puoluetotuuksia. Niiden ympärillä käyty keskustelu vei kohtuuttoman osan keskustelun ajasta sekä valistuneiden katsojien hermot.
Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko kuvasi kuntavaalien ehdokkaan valintaa viisaasti. Hän pyysi äänestämään sellaista ehdokasta, jolle äänestäjä olisi valmis antamaan oman kotinsa avaimet. Mainitun vaalitentin katsottuani ryhdyin harkitsemaan turvalukon hankkimista. Pitäkööt vaalimatonsa.
