Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi 1.12.1939. LEHTIKUVA/HEIKKI SAUKKOMAA

Uuden Suomen yksi kohtalontekijä oli liian monta sählääjää

Jyrki Vesikansa kuvailee Uuden Suomen vaiheita talvisodasta Urho Kekkosen ajan kynnykselle.

Uusi Suomi oli tärkeä tiedotusväline Suomessa, kunnes aika ja Helsingin Sanomat kulkivat sen ohitse. Vielä 1960-luvulla sitä pidettiin sisältönsä puolesta kilpailijansa vertaisena, mutta US:n välit alkoivat kylmetä niin presidentti Urho Kekkosen kuin Kansallisen kokoomuksenkin suuntaan. Vesikansan tarkastelujakson lopussa 1956 ratkaisevat tunnusluvut olivat kuitenkin kääntyneet jo ratkaisevasti HS:n eduksi.

Uusi Suomi oli kansallismielinen ja edusti konservatiivisia arvoja. Niillä oli varsinkin sota- ja vaaranvuosina tilauksensa, mutta sanomalehden omistuspohja loi epävarmuutta jatkuvuudelle. Sen tukijajoukko koostui hyvää tarkoittavista, mutta liiankin voimakastahtoisista personallisuuksista.

Jyrki Vesikansan US-historiikki alkaa talvisodan kynnyksellä, kirjan kansikuvana on lehden etusivu joulukuun 1. päivältä 1939, jolloin se  uutisoi: ”Kaksi lentohyökkäystä Helsinkiin”, ”Maa julistettu sotatilaan” ja ”Joukkojemme mieliala rohkea ja innostunut”.

Lehden päätoimittajana oli tuolloin tiukka suojeluskuntalainen S.J. Pentti, J. K. Paasikiven kova vastustaja. Jo seuraavana vuonna päätoimittajaksi oli tuleva Lauri Aho, hän puolestaan toimi J. K. Paasikiven linjalla. Vasta myöhemmin, Pentti Poukan päätoimittajakaudella lehti ja maan presidentti Kekkonen kokivat toinen toisensa vastustajakseen, mutta sitä aikaa Vesikansan teos ei käsittele.

Lauri Ahon päätoimittajakausi oli aluksi sodan ja säännöstelyn aikaa. Liittolaisuusasetelmista johtuen yhteydet Saksaan sujuivat jotakuinkin, mutta sotien jälkeen uutisyhteyksien rakentaminen oli vaikeata. US ei ollut voittajavaltioiden mieleen. Niissä tarvittiin hyvä suhteita ja voimakkaita ihmistyyppejä voittamaan ennakkoluuloja. Vähitellen Suomi alkoi lännettyä.

Kirjava toimittajajoukko

Melkoinen tyyppi Uudella Suomessa oli sota-aikana Saksassa. Berliinin kirjeenvaihtajana oli Ada Norna, Adolf Hitlerin politiikan ihailija. Hän raportoi Hitlerin saavuttua Saksan miehittämään synnyinmaahansa
Itävaltaan: ”Saksan kansa on rajattoman riemun vallassa” eivätkä toiset suurvallat ”ehkäise tapausten kehitystä”.

Josef Goebbelsin tiedotustilaisuudesta Norna kertoi: ”Ulkomaisten kirjeenvaihtajien joukossa vallitsi vakaumus, että Saksa oli onnistunut teossaan ja valtansa lisäyksessä”. Näin US hyväksyi miehityksen kuten länsivallatkin. Vaaraa ei vielä nähty. Vasta Saksan operaatiot Tsekkoslovakiassa alkoivat herätellä kritiikkiä.

Vesikansa ei lähde houkutteleviin henkilökuvauksiin, vaan pitäytyy tiukasti tapahtumissa. Julkaisu ennakoi mahdollista väitöskirjatyötä, joten asialinjalla on pysyttävä. Lehden toimittajakunta tosin siellä täällä saa luonnehdintoja, joista jokunen tyyppi olisi omalaatuisuutensa johdosta pidemmänkin legendan arvoinen. Edellä mainittu neiti Ada Norna oli rakentanut Berliinissä hyvät ja luottamukselliset yhteydet. Kesällä 1940 hänen onnistui lähettää itselleen Mannerheimille havaintonsa: Suomi on alkanut kiinnostaa Saksaa. Niin siinä oli käyvä.

Lauri Aholla oli päätoimittajana – kuten kaikilla hänen kollegoillaan – ajoittain täysi työ olla selvillä ja etenkin selvitellä värikkäitten toimittajiensa touhuja. Monella – kuten Normallakin – raha-asiat olivat sekaisin ja pää puolestaan sekaisin pitkien illanistujaisten vuoksi.

Kyllä Vesikansa lipsauttaa yhden toimittajatyypin. Erään Uuden Suomen toimittajia kuvaavan taideteoksen pienenä yksityiskohtana oli journalistin työpöydän jalan juureen sijoitettu viinapullo. Todistan tuon todeksi, samoin sen, että erään toisen toimittajakollegan oveen oli aina ensin koputettava voimakkaasti ja odotettava. Vasta kun kuulin huoneesta viinipullon kilahtavan kirjoituspöydän laatikkoon ja laatikon kolahtavan kiinni, hän yskäisi ja lausui: ”niin?”. Kadun toiselle puolen myöhemmin Marski-hotellin rakennukseen sijoittunut pressiklubi, muodostui vasta myöhemmin toimittajien terveyttä vaarantavaksi murheenkryyniksi.

Vastakohtana Helsingin Sanomat

Jyrki Vesikansa aloitti työskentelyn kesätoimittajana vuonna 1964 ja eteni vuosikymmenten mittaan yhdeksi sen päätoimittajista. Hän palveli lehteä loppuun saakka ja senkin jälkeen vielä omistajakonsernin Iltalehteä ja Kauppalehden Optiota. Uusi Suomi lakkautettiin 1991 monen erilaisen hengissä pitämisyrityksen jälkeen. Lehtikonsernin kivitalot hupenivat velkojen lyhennyksiin.

Kilpailijat toimivat koko satavuotisen sotansa ajan monessa suhteessa hyvin vastakkaisin metodein. Uuden Suomen taustajoukko oli väliin eripuraista. HS eli Erkkojen dynastian hallinnassa. Siellä asiat ratkaistiin aika usein yksi mies ja yksi ääni –periaatteella.

Vesikansa ei sorru surkuttelemaan Erkkojen lehtiyhtiön syntejä, vaikka se rikkoikin pula-aikana röyhkeästi paperisäännöstelyä US:n ollessa kiltisti kuuliainen. Toki HS:n toiminta vaikutti yhdeltä osin lehtien väliseen kilpailuun, mutta sillä oli rikkaampana tässä julma valttikortti: se kykeni maksamaan tuosta toiminnastaan reilusti sanktiot.

Uuden Suomen tukijoukoissa oli monenlaista osaajaa. Esimerkiksi Kokoomus, Tuko, KOP ja myöhemmin Pohjola tarkoittivat hyvää, mutta rahan pumppaaminen ei yksin pelastanut. Lehtitalo olisi tarvinnut suurempia satsauksia toimittajakuntaan, mutta aina ei siinäkään onnistuttu. Kun uusia lehtiä perustettiin tai ostettiin, saatettiin tehdä merkillisiä virheitä. Miksi esimerkiksi luotiin nuorisolehti ”Nuoli” ja sille päätoimittajaksi Tauno Karilas, yli viisikymppinen herra? Ehkä siksi, ettei Jyrki Hämäläinen ollut vielä tarjolla.

Jyrki Vesikansa: Sota, säännöstely ja suvantokausi. Uuden Suomen vaiheita 1939-1956. Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton julkaisuja 2020.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt