Islamististen ääriryhmien globaali pyhä sota (jihad), sunnien ja shiiojen valtataistelut Lähi-idässä, rohingya-muslimien vaino Myanmarissa, muslimien ja kristittyjen yhteenotot Afrikassa ja äärikristittyjen ryhmien iskut vähemmistöjä ja aborttiklinikoita ja niiden työntekijöitä vastaan Yhdysvalloissa olivat uskonnollisen väkivallan näkyviä osoituksia.
Kansainvälisen Minority Rights Groupin selvityksistä käy ilmi uskonnollisesti motivoitujen joukkomurhien kasvu monissa maissa siitä riippumatta, käytiinkö niissä sotia.
Maailman maista nousivat esiin erityisesti Syyria, Irak, Nigeria, Intia, Myanmar, Pakistan ja Bangladesh. Joukkoon kuuluu myös sulkeutunut Iran, josta tilastojen kokoaminen on hyvin vaikeaa.
Euroopassa ääri-islamilaisten terroritekojen ohella tilastoitiin kasvanutta väkivaltaa muslimeja ja juutalaisia kohtaan.
Väkivallantekoja hinduja vastaan tilastoitiin 18 maassa samalla, kun Intia tiukensi omia vähemmistöuskontoja koskevia säädöksiään.
Kaikkiaan uskonnollisia vapauksia rajoitettiin 55 maassa, joista Intian ohella nousivat esiin Egypti, Venäjä, Indonesia, Kiina ja Turkki.
Tunnetut uskontoja tutkineet tieteentekijät antavat väkivallan syistä erilaisia selityksiä.
Teologi William Cavanaughin mukaan kyse ei ole niinkään uskonnoista, vaan niiden hyväksi käyttämisestä. Evoluutiobiologi Richard Dawkinsin mukaan kaikissa uskonnoissa marttyyriudella on ollut niin näkyvä asema, että ne itsessään ruokkivat myös väkivaltaa.
Selitykseksi on tarjottu myös sitä, että puutteessa ja syvässä eriarvoisuudessa eläville on helppo uskotella uskonnollis-väkivaltaisen identifioitumisen olevan tie parempaan.
Tämä tuskin selittää sitä, miksi monen terroristin tiedetään olevan kotoisin esimerkiksi Saudi-Arabiasta. Uskonnon sitominen tiukasti osaksi valtion autoritaarista vallankäyttöä näyttääkin luovan pohjaa myös siitä kumpuavalle väkivallalle.
Brittitutkija Justin Lane selittää kaikkea ryhmämotivoitunutta väkivaltaa myös muukalaisvihamielisyyteen kuuluvalla me-vastaan-he -asenteella. Hän korostaa tärkeänä huomionaan sitä, että uskonnollinen väkivalta on vain pieni osa uskontojen historiaa, vaikka sille sovintoa helpommin annetaan julkista näkyvyyttä.
Viime vuosikymmeninä ekumeeninen uskontojen rajat ylittävä sovintotyö on voimistunut. Maailman kirkkojen neuvosto on luonut vuorovaikutusta eri uskontojen välille ja välittänyt myös monia rauhansopimuksia. Islamic Relief -järjestö on käynnistänyt rauhanvälitystä monissa sota- ja kriisipesäkkeissä.
Monet uskonnolliset yhteisöt ovat olleet aktiivisia myös yleisemmin yhteiskunnallista vakautta ja turvallisuutta edistävien sopimusten aikaansaamiseksi. Esimerkiksi kveekareilla on ollut aktiivinen rooli eri asetyyppejä kieltävien sopimusten aikaan saamiseksi ja lapsisotilaiden rekrytoinnin lopettamiseksi.
Monet uskonnolliset johtajat kuten Etelä-Afrikan arkkipiispana tunnetuksi tullut Desmond Tutu, ovat nousseet myös näkyvän rauhanrakentajan ja rauhanvälittäjän asemaan.
Eri uskontojen koolla ei näyttäisi olevan suoraa vaikutusta uskonnolliseen väkivaltaan. Kristityt ovat maailmassa selvästi suurin uskonnollinen ryhmä ennen muslimeja.
Molempien ryhmien valtava enemmistö tahtoo rauhanomaista rinnakkain eloa ja yhteiskunnallista vakautta ja turvallisuutta. Intialaisista valtaenemmistö tahtoo vakautta ja rauhaa uskontojen välille, vaikka maan uskonnollinen väkivalta nostaa päätään maailman medioissa.
Väkiluvun kasvaessa sekä uskontoihin kuuluvien että uskontokuntien ulkopuolisten määrä on globaalisti kasvussa. Länsimaissa selvä trendi on uskonnollisten yhteisöjen jäsenmäärän lasku. Tämä selittyy sekä uskonnottomien että omin päin uskovien määrän kasvulla.
