Presidentti Donald Trumpin hallinnon uutisoitiin hiljattain suunnittelevan jalkaväkimiinojen palauttamista asevoimien käyttöön.
On hyvä muistaa, ettei Yhdysvallat ole alun alkaenkaan ollut vuonna 1997 voimaan tulleen Ottawan miinakieltosopimuksen allekirjoittaja. Myöskään Venäjä ei ole sopimusta allekirjoittanut, eikä Puola ratifioinut. Muut Euroopan maat sen sijaan ovat. Sopimus kieltää henkilömiinojen käytön, valmistamisen ja varastoimisen sekä vaatii tuhoamaan maaperässä olevat miinat kymmenen vuoden kuluessa. Kieltoa on perusteltu muun muassa sillä, että maamiinoja on kylvetty hillittömästi, ne jäävät pitkiksi ajoiksi maaperään ja surmaavat ja haavoittavat siviilejä konfliktimaissa.
Suhtautuminen miinoihin on sittemmin vaihdellut, heijastellen kulloisenkin presidentin tulkintaa amerikkalaisesta turvallisuusympäristöstä. Presidentti Bill Clinton päätti, että Yhdysvallat voi liittyä Ottawan sopimukseen vuonna 2006, mikäli puolustusministeriö Pentagon on siihen mennessä kehittänyt riittävän hyvän vaihtoehdon miinoille. Presidentti George W. Bush päätti kuitenkin säilyttää miinat asevoimien käytössä. Vuoden 2010 jälkeen suunniteltiin käytettävän kuitenkin vain ”älykkäitä” eli sellaisia miinoja, jotka joko laukeavat itsestään tai menettävät toimintavalmiutensa tietyn ajan kuluessa.
Nykyhallinnon miinapolitiikka koskeva päätös on linjassa Trumpin laajemmalle sotilaallista varustautumista kannattavalle näkemykselle, joka vastustaa Yhdysvaltojen sotilaallisia vaihtoehtoja ja suorituskykyjä rajoittavia kansainvälisiä sopimuksia. Trumpin linjauksen mukaan jalkaväkimiinojen käyttövaltuutus delegoidaan jatkossa puolustusministeriölle, käytännössä päätös on siis puolustusministerin tai korkeimman kenraalikunnan käsissä.
Täysimittainen U-käännös aikaisemman miinapolitiikan suhteen nykyinen linjaus ei kuitenkaan ole, sillä Trumpin hallinto sitoutuu kieltämään jatkossakin kategorisesti niin kutsutut perinteiset miinat, joissa ei ole itsetuhomekanismia.
Tiedotustilaisuudessa toimittajat tivasivat USA:n Pentagonin Vic Mercadolta, missä konflikteissa miinoja voidaan käyttää. Mercadon vastaukset tästä asiasta ovat mielenkiintoista luettavaa: yhtäältä vain Kiinaa tai Venäjää vastaisessa laajamittaisessa konfliktitilanteessa lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan, mutta toisaalta myös tilanteissa, joissa yhdysvaltalaisjoukot tarvitsevat lisäsuojaa. Jälkimmäinen tulkinta mahdollistaa miinojen varsin vapaamielisen käytön konflikteissa eri puolilla maailmaa. Trumpin hallinnon tuntien avara tulkintakulma miinojen käytölle lienee jopa todennäköistä. Trumpin hallinnon päätöksestä on hyvä panna merkille myös se johtopäätös, että maailman kehittyneimpien asevoimien arsenaalissa miinat nähdään edelleen käyttökelpoisena ratkaisuna.
Suomi ja Ottawan sopimus
Keskustelu miinoista on tuttua meillä kotimaassakin. Suomen eduskunta päätti liittyä Ottawan sopimukseen vuonna 2012. Ottawan sopimukseen liittymistä koskevat linjaukset oli tehty jo aiemmin turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa vuosina 2004 ja 2009.
Sopimus astui voimaan 1.7.2012 ja sen perusteella Suomi sitoutui tuhoamaan varastoissa olleet noin miljoona jalkaväkimiinaa vuoden 2015 loppuun mennessä. Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn todettiin olevan pääpiirteittäin korvattavissa, mutta edellyttävän useiden, teknisesti kehittyneiden ja kalliiden järjestelmien hankintaa. Puolustusvoimille ohjattiin 200 miljoonaa euroa miinoja korvaaviin järjestelmiin, kuten tiedustelulennokkeihin, pimeänäkölaitteisiin ja aluevalvontalaitteisiin. Sittemmin suomalainen puolustusteollisuus on ollut kehittämässä uudenlaisia etälaukaistavia hyppypanoksia, joista toivotaan tulevan osa tulevaisuuden sulutusta.
Kansainvälisen tilanteen kiristyttyä Ottawan miinapäätöstä on ajoittain arvosteltu julkisuudessa. Kokoomuksen puoluekokous hyväksyi vuonna 2014 aloitteen, jossa edellytetään Suomen irtautuvan Ottawan sopimuksesta. Ajatusta ovat kannattaneet myös perussuomalaiset kansanedustajat.
Sopimus nousi jälleen otsikoihin, kun presidentti Tarja Halonen esitti 18. tammikuuta Ylen Ykkösaamussa näkemiään yhtäläisyyksiä ulkoministeri Pekka Haavistoon kohdistuneessa al-Hol-kritiikissä ja Ottawan sopimuksesta nousseen arvostelun välillä. Halonen itse toimi ulkoministerinä vuosina 1995–2000, kun sopimusta valmisteltiin. Miinakieltosopimukseen liittyminen oli presidentti Haloselle tärkeä projekti. Liittymisen valmistelut aloitettiin Erkki Tuomiojan toimiessa ulkoministerinä.
Halosen ulostulo kirvoitti soraääniä sopimuksen valmisteluun osallistuneiden virkamiesten joukosta. Entinen suurlähettiläs ja asevalvontaneuvotteluiden erityismies Pasi Patokallio tyrmäsi Halosen julkisuudessa esittämät väitteet siitä, että virkamiehet olisivat jarruttaneet sopimukseen liittymistä.
Patokallio ei peittele Ottawan sopimuksen hyväksymisen sotilaalliselle pelotekyvylle aiheuttamaa vahinkoa. Patokallion mukaan Suomen osallistumista asevalvontaan ovat historian saatossa ohjanneet pääasiassa turvallisuuspoliittiset näkökohdat, jossa asevalvonta on osa turvallisuuspolitiikkaamme.
Asevalvonta ei tapahdu tyhjiössä
Huomio asevalvonnasta osana Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keinovalikoimaa on oleellinen ja edelleen ajankohtainen. Muodostettaessa Suomen kantaa uusiin asevalvonta- ja aseidenriisuntahankkeisiin kansallisen puolustuksen näkökulma tulee ottaa riittävästi ja ennakoivasti huomioon. Valtioneuvoston tulee pitää eduskunta informoituna tällä sektorilla tapahtuvasta kehityksestä.
Ollakseen uskottavaa, on asevalvonnan oltava luonteeltaan kattavaa ja aseistariisunnan toimenpanon oltava tasapainoista kaikille. Turvallisuuspoliittiset tosiasiat sivuuttava aktivismi ei tuota turvallisuutta, vaan heikentää kansainvälisen sopimuspohjaisen järjestelmän uskottavuutta.
