Pitkän linjan journalisti, VTT, tietokirjailija Seppo Keränen paneutuu uusimmassa teoksessaan Urho Kekkosen vastustajiin ja vihamiehiin. Hänen pitkän uransa aikana heitä kertyi runsaasti.
Nuoruudessaan Kekkonen oli lahjakas urheilija ja hän menestyi hyvin yleisurheilussa ja erityisesti korkeushypyssä, josta hän voitti Suomen mestaruuden vuonna 1924. Urheilumenestys auttoi Kekkosen siirtymistä järjestöpuolelle ja hänestä tuli merkittävä urheilujohtaja, hän toimi muun muassa Suomen Urheiluliiton ja Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana.
Urheilujohtajana Kekkonen oli kiistelty hahmo. Hän sai paljon julkisuutta ja samalla vihamiehiä vuonna 1931, jolloin hän ehdotti Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelun päättäjäistilaisuudessa taukoa kisoihin, koska ne olivat käyneet liian rasittaviksi ja kuluttaviksi tapahtumiksi.
Kekkosen puheen taustalla oli ennen kaikkea ruotsalaislehdistön hyvinkin halveeraavat kirjoitukset suomalaisurheilijoista. Puhe vaikutti järisyttävästi kummassakin maassa, maltillisimmat ymmärsivät Kekkosen perusteluita, mutta urheilujohtajat harmittelivat maaotteluiden tuomien rahavirtojen loppumista. Maaottelut jatkuivat vasta vuonna 1939.
Suomen ja Ruotsin huonot urheilusuhteet ulottuivat myös olympialaisiin. Suomalaisen yleisurheilun suurimman tähden Paavo Nurmen osallistuminen vuoden 1932 olympialaisiin kariutui syytöksiin sala-ammattilaisuudesta. Kansainvälisen yleisurheiluliiton puheenjohtaja oli ruotsalainen Sigfrid Edström. Kekkonen teki kaikkensa Nurmen osallistumisen puolesta, mutta Edström sai tahtonsa lävitse ja Nurmi ei saanut juosta olympialaisissa.
Suomen Urheiluliitto katkaisi kaikki urheilusuhteensa Ruotsiin, mikä herätti ristiriitaisia tunteita urheilujohdossa.
”Urheilukenraalin” – lempinimen saanut Kekkonen kiristi suhtautumista sala-ammattilaisuuteen ja urheilijoiden palkkioiden valvontaa tehostettiin. Tämä raivostutti niin tulojaan menettäneitä urheilijoita kuin suurseuroja, jotka eivät enää saaneet huippunimiä kisoihinsa.
Vastarinta Kekkosta kohtaan kasvoi ja ruotsinkieliset seurat sekä muutamat suomenkieliset suurseurat käynnistivät hankkeen puheenjohtajan vaihtamiseksi. Taistelu SUL:n puheenjohtajan paikasta oli ankara ja siinä ei puolin ja toisin arkailtu käyttää likaisia otteita.
Monivaiheinen mittelö päättyi kuitenkin Kekkosen voittoon ja hän johti SUL:ia vuoteen 1947 asti. Urheilupolitiikasta Kekkosen sai kuitenkin elinikäisiä vihamiehiä.
Presidenttinä
Kekkosen työ suomalaisen urheilumaailman huipulla pohjusti hänen tietään politiikkaan. Hän liittyi maalaisliittoon ja valittiin eduskuntaan ensimmäisen kerran vuonna 1936. Ura eteni ja hän toimi usean hallituksen ministerinä ja vuonna 1956 Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi.
Ensimmäinen presidenttikausi oli erittäin riitainen alusta saakka, alkoihan maassa yleislakko samana päivänä, kun Kekkonen otti tehtävänsä vastaan. Vuoden 1962 vaaleja varten Kekkosen vastustajat tekivät kiivaasti työtä saadakseen yhteisen ehdokkaan. Niin sanottu Honka-liitto kuitenkin mureni ennen vaaleja ja Kekkonen valittiin jatkokaudelle.
Vuoden 1968 vaaleissakin Kekkonen voitti selkeästi, mutta häntä ärsyttivät kokoomuksen ehdokkaan Matti Virkkusen ja ennen kaikkea SMP:n Veikko Vennamon kampanjat. Virkkunen syytti presidenttiä maan talousvaikeuksista ja kommunistien suosimisesta. Keränen arvioi, että Kekkonen otti henkilökohtaisena loukkauksena Vennamon hyvän kannatuksen syrjäseuduilla.
Kekkonen nousi 1970-luvulla ylivertaiseen asemaan. Vuonna 1973 eduskunta hyväksyi äänin 170–28 lain, jonka mukaan tasavallan presidentin toimikautta jatkettiin vuoteen 1978. Tuolloin pidetyissä presidentinvaaleissa Kekkosen takana olivat kaikki suurimmat puolueet.
Arvosteluaallot
Kekkonen oli koko uransa herättänyt voimakkaita ristiriitaisia tuntoja, häntä ihailtiin ja rakastettiin, mutta myös inhottiin ja vihattiin.
Kekkosen kannattajien mielestä hänen ansiostaan Suomesta ei tullut sodan jälkeen kansandemokratiaa ja suomettumisenkin aikana maa onnistui integroitumaan kauppapoliittisten ratkaisujen kautta länteen. Suomesta tuli pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Keränen toteaa, että Kekkosen kauden kriittinen arvostelu ryöpsähti valloilleen presidentin jättäessä tehtävänsä lokakuussa 1981.
Vastapainoksi vuoden 1982 itsenäisyyspäivänä julkaistiin 29 tunnetun vaikuttajan vetoomus, jossa toivottiin Kekkosen säästyvän asiattomalta arvostelulta, jota vastaan hän ei enää itse pystynyt puolustautumaan. Poikkeuksellisen vetoomuksen ensimmäinen allekirjoittaja oli valtioneuvos K. A. Fagerholm. Muita allekirjoittajia olivat muun muassa Harri Holkeri, Väinö Linna, Helvi Sipilä ja Lasse Viren.
Uusi arvosteluaalto alkoi Kekkosen kuoltua vuonna 1986 ja se laajeni lähes pidäkkeettömäksi Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Tuotiin esiin näkemyksiä, joiden mukaan Suomi oli moraalisesti rappeutunut, aito demokratia puuttui ja käytännössä elettiin ”Kekkoslovakiassa”. Kekkonen nähtiin myös kommunistien myötäjuoksijana, joka pelasi häikäilemätöntä yhteispeliä Neuvostoliiton kanssa.
Seppo Keränen: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä. 488 sivua. Into Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
