Kauppatieteen tohtori Kari Nars oli monivuotinen presidentti Mauno Koiviston työtoveri Suomen Pankissa. Hän näkee presidentti Sauli Niinistön ja Koiviston välillä paljon samankaltaisuutta:
”Kumpikaan ei ole ollut julkisten skandaalien keskiössä, vaan he ovat eläneet ihmisiksi, päinvastoin kuin moni muu poliitikko. Molemmat ovat esittäneet oman palkkansa alentamista. He ovat harrastaneet urheilua … Koiviston lailla Niinistökään ei ole luvannut kansalle maita eikä mantuja. He ovat kannattaneet tiukkaa säästäväisyyttä ja suoraselkäistä talouspolitiikkaa ja painottaneet eri maiden vastuuta. Molemmat ovat herättäneet yhteiskunnallista keskustelua, vaikka puheet ovat välillä olleet koukeroisia.”
Tämän kirjoittaja ei ole koskaan ollut presidentti, ja nyt alkaa vaikuttaa jo siltä, ettei minusta sellaista tule. Silti Narsin kirjan luettuani pohdiskelin, miltä presidenttinä ollessa tuntuisi, jos työkaverini olisi merkinnyt tarkoin muistiin liki jokaisen hänelle lausumani sanan ja julkaisisi ne.
Presidentti Mauno Koivisto antaisi kyllä Narsin kirjan anteeksi, sillä niin edesmennyttä valtiomiestämme uutuus kunnioittaa. Osa Koiviston lausahduksista on julkisuudesta jo vanhaa tuttua, mutta paljon uuttakin Nars on pidetyn presidenttimme mietelausekokoelmaan liittänyt.
Nars kuvaa Koiviston suurena humaanina ajattelijana, eikä millään halua maalata kohteestaan realistista saati naturalistista näköiskuvaa. Totta vie Mauno Koiviston menestyksen salaisuus oli myös kovassakin kunnianhimossa. Vaikka joku historioitsija on esitellyt Koiviston jopa Kekkosen kaatajana, totuus lienee se, että Urho Kekkosen ura päättyi vanhuuden tuomiin sairauksiin.
Selittäminen kielletty
Nars on kirjoittanut muistiin julkisten tokaisujen lisäksi heidän kahden välisiä keskustelujaan vaikkapa yhteisillä ulkomaanmatkoilla. Koivisto ei ollut narsisti, vaan pikemminkin vastahakoinen esiintyjä. Joskus hän saattoi kuitata jonkin tilanteen velvollisuudet parilla lyhyellä lauseella.
”En ole yrittänyt tulkita niitä (aforistisia sanontoja) laajemmin, koska presidentti Koivisto itse varoitti julkisesti vuonna 1984, ettei kukaan saa ruveta selittämään hänen lausuntojaan, ei edes hän itse. Usein hän ilmaisi itsensä siten, että lukijan oli pakko vähän ajatella.”
Koivisto oli sitä mieltä, että julkisuus oli täysin irrationaalista. Usein otsikko johti harhaan. Jos joku loi uutisen, kukaan ei uskaltanut mennä vastavirtaan. Koivisto ei kyennyt löytämään mitään kaavaa lausuntojensa aiheuttamille reaktioille. Siksi hän vältteli lausuntojen antamista:
”Ei pidä koskaan selittää, jos selittely voidaan välttää, ja sitä pitääkin kaikin keinoin välttää.”
”On sanottava niin vähän kuin mahdollista mutta juuri niin paljon kuin on välttämätöntä.”
Koivisto ei ollut kaikkien kaveri
Narsin kuvaukset Koivistosta kielivät selvästi, että niin tuleva kuin istuvakin presidentti Koivisto oli herkkä hänen vastapelureittensa kritiikille. Historioitsija Juhani Suomi on tutkimuksissaan pitänyt presidentti Kekkosta erehtymättömänä, mutta Koivistoa hän on syyttänyt väärässä olijaksi. Saman kohtalon Juhani Suomen silmissä on kohdannut marsalkka Mannerheim.
Aina Koivisto ei halunnut miellyttää. Esimerkiksi runsasta kehitysapua vuoden 1982 uudenvuodenpuheessaan kommentoidessa hän lausahti, ettei hän voi hyväksyä kehitysavun antamista valtion velan samanaikaisella kasvattamisella. Se olisi jalomielisyyttä, jonka maksaisivat tulevat sukupolvet. Talousmiehenä Koivisto saattoikin tuntua monen mielestä kylmältä.
Luonnollista on, että yhdeksi Koiviston opponentiksi pitkin vuosikymmeniä nousi keskustapuolueen Paavo Väyrynen, jonka puolueelta demarit olivat vieneet ulkopoliittisen etuoikeuden. Nars lainailee Koiviston muistelmia:
”Poliittisista henkilöistä Väyrynen lienee se, jonka kanssa olen joutunut enimmin tekemisiin julkisissa tehtävissäni. Väyrynen tekee yllättäviä asioita, mutta ei yllätä. Hän on eräällä tavalla läpinäkyvä. Pitkän kokemuksen myötä hänen käyttäytymisestään oli nähtävissä monia asioita. Oli helppoa, kun hän oli näkyvissä, ministerinä silmieni alla. Menemättä yksityiskohtiin voin sanoa, että hänen kanssaan tiesi aina, mistä tuulee.”
Lystikäs, rohkeakin
Toisen kepulaisen, presidenttiehdokas Ahti Karjalaisen suhteen Koivistolle jäi varmasti hampaankoloon. Oli aikoinaan merkillinen oivallus Etelärannan vuosineuvoksilta asettua tukemaan alkoholisoitunutta ja pitkälle työkyvytöntä Karjalaista presidentiksi.
Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä oli aina Koiviston ystävä. NL:n suhteen Koiviston tulo presidentiksi ei muuttanut juuri mitään. Suhtautuminen Baltiaan jatkui nihkeänä, yhteydenpito KGB:n kanssa jatkui, ja vaikka Nars näistä ei kummempia kerro, hän haluaa kuvailla Koiviston NL:n suhteen liki rohkeana.
Sotien jälkeen Koivisto oli pitänyt vapautemme ja itsenäisyytemme kannalta kommunismia suurimpana vaarana. Vielä vuonna 1969 puhuessaan hän uskalsi häiritä puoluetovereittensa unelmia: ”Vain haaveilijat puhuvat sosialismista ja vallankumouksesta kuin Messiaan tulosta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta.”
Jopa vuosien 1981–1982 presidentin vaalikampanjankin yhteydessä hän luonnehti Neuvostoliitto-suhteitaan aika myyvän rohkeasti, Kekkosen kauden jäätyä historiaan: ”Ei ole kehumista.”
Paitsi Koiviston aforismeja Nars tarjoilee muutakin hauskaa. Seuraavaa viisautta voisi soveltaa johonkin elämäntilanteeseen. Ruotsin kroisos Marcus Wallenberg karjahti kerran ruorimiehelleen, kun tulo satamaan myrskyssä vaikutti vaaralliselta: ”Sikta på något billigt!” (Tähtää johonkin halpaan). Mutta itse asiassa sehän on talouspoliittinen kannanotto!
Kari Nars: Mauno. Optimistinen pessimisti. Standpoint 2017
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII
