On muodikasta väittää, että suomalainen työelämä olisi kansainvälisesti verrattuna erityisen ”jäykkä”. Esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä totesi 29. maaliskuuta MTV:n Huomenta Suomessa näin: ”Me ollaan työmarkkinoiden joustavuudessa Suomessa sijalla 138 kun vertailumaita oli siinä tutkimuksessa 141.”
Luulen tietäväni, mihin tutkimukseen hän viittaa, koska se on ainoa tiedossa olevani, josta voi ajatella vetävänsä tuollaisen johtopäätöksen. Kyseinen tutkimus on IMF:n vuosittain julkaisema maailman maiden kilpailukykyvertailu, mutta siinä ei tarkastella työmarkkinoiden jäykkyyttä kokonaisuutena, vaan tuo sijoitus koskee palkkojen jäykkyyttä. Palkkojen jäykkyyttä ei myöskään mitata tutkimuksessa millään empiirisellä mittarilla, vaan yritysjohtajien haastattelulla.
Tulos kertoo siis sen, että kysyttäessä palkkojen jäykkyydestä suomalaiset yritysjohtajat pitävät suomalaista palkkausta jäykempänä kuin muiden maiden yritysjohtajat omien maidensa palkkausta. Kyseessä on siis mielipide, ei fakta. Kansantalouden kilpailukyvyn kannalta ainakaan tuolla tavalla mitattu palkkojen jäykkyys ei näyttäisi edes olevan kovin tärkeää. Samaisen selvityksen mukaan Ruotsi ja Saksa, joita pidetään kilpailukykyisinä ja menestyvinä kansantalouksina, ovat palkkajäykkyydessä samoilla lukemilla Suomen kanssa.
Työmarkkinoiden joustavuus on käsitteenä vähän samantapainen kuin sää: siitä on mahdotonta saada kokonaiskuvaa yhdellä mittarilla. Epämääräisesti mitatun palkkajäykkyyden rinnalla pitää kokonaiskuvan saamiseksi tarkastella ainakin irtisanomisen vaikeutta (työvoiman määrällinen sopeutus), osa-aikaisuutta ja työaikojen joustavuutta (lyhytaikainen sopeutuminen työn määrän vaihteluihin) ja määräaikaisten työsuhteiden käytön helppoutta (työvoiman kausiluonteinen sopeuttaminen).
Irtisanomisen vaikeuden vertaileminen eri maissa on haasteellista, mutta OECD on laatinut sille mittarin, jossa on arvioitu erikseen kollektiivisen ja yksilöllisen irtisanomisen vaikeutta jäsenmaissa. OECD:n mukaan yksilöperusteinen irtisanominen onkin Suomessa helpompaa kuin joustavuuden mallimaana usein esitetyssä Tanskassa. Ruotsissa irtisanominen on Tanskaa vaikeampaa ja kehittyneistä teollisuusmaista vaikeinta irtisanominen on Saksassa.
Aivan erityisen helppoa Suomessa on tuotannollis-taloudellisin perustein tapahtuva irtisanominen. Jopa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa se on vaikeampaa. Todisteeksi Saksan jäykistä irtisanomiskäytännöistä pitkämuistiset voivat muistella ja muut googlata Nokian kokemuksia Bochumin tehtaansa sulkemisesta.
Myös määräaikaisten työsopimusten sääntely on Suomessa vähäisempää kuin OECD-maissa keskimäärin, ja Suomessa onkin enemmän määräaikaisia työntekijöitä kuin Saksassa tai Tanskassa, mutta vähemmän kuin Ruotsissa. Euroopan Unionin tekemän vertailun mukaan työvoiman vaihtuvuus on Suomessa Euroopan kolmanneksi nopeinta Tanskan ja Espanjan jälkeen, ja joustavien työaikajärjestelyjen määrässä Suomi on Euroopan johtava maa.
Kokonaisuutena ottaen ei siteeraamieni OECD:n ja EU:n selvitysten valossa ole faktaperusteita väittää Suomen työmarkkinoita erityisen jäykiksi. Suomalaista työelämää ei tehdä kilpailukykyisemmäksi tekemällä työntekijän asemasta entistäkin epävarmempaa. Sen sijaan katsoisin mallia Ruotsin ja Saksan tavoista osallistaa työntekijät yrityksen päätöksentekoon. Tarvitsemme enemmän tunnetta yhteisessä veneessä olemisesta ja vähemmän vastakkainasettelua.
Meidän pitää myös parantaa kykyämme integroida ulkomaista osaamista yrityksiimme. On esimerkiksi aikamoista tuhlausta, että vain murto-osa Suomessa korkeakoulututkinnon suorittaneista löytää työpaikan Suomesta tai ulkomailta suomalaisen yrityksen palveluksessa.
