Muusikon uralle ryhtyminen ja työssä onnistuminen vaatii monasti ainakin yhdeltä osin samaa kuin urheilijankin. Vankan ammattitaidon saavuttaminen edellyttää jo lapsena alkavaa harjoittelua, joka aluksi saattaa olla liki pakonomaista junnaamista, kunnes harrastukseen tottuu, kasvaa – oppii innostumaankin.
Asta Kuusinen saavutti oman tärkeän päämääränsä jo 19-vuotiaana, kun hän sai paikan orkesterin viulistina.
Tulevalta perheenäidiltä orkesterimuusikon työ vaati paljon. Pulttimuusikon uraa sävyttivät alussa yhdistetyt työn ilon ja miksei kauhunkin hetket. Työrupeama venyi 44 vuoden mittaiseksi, kunnes normaali eläkeikä tuli vastaan, enemmän kuin sopivasti.
Johtamiskulttuurin myönteiset muutokset auttavat tänään nuorta muusikkoa pääsemään sisälle työhönsä vaivattomammin kuin Kuusisen alkutaipaleella 1960-luvulla. Tuolloin kuri oli höllää ja kapellimestareiden käyttäytyminen oikukasta. Jopa tämän päivän tunnetut nimet – esimerkiksi Hannu Lintu tai Mikko Franck – kylvivät soittajistoon pelkoa, mutta myöhemmin saivat tarpeellista palautetta ammattikunnalta.
Vaikka todistus nojaa nuoren naismuusikon kokemaan, yksittäisen kriittisen huomautuksen arpi voi parantua vain ajan kanssa. Käskevästä pisteliäisyydestään taitaa vielä tänään saada anteeksi enää Jorma Panula, ehkä iästä johtuen. Pelottavien tyrannikapellimestareiden aika alkaa olla auttamattomasti ohi. Sukupuolten tasa-arvossa on edistytty maestrojen ennen hallitsemalla toimialalla.
Tampere Filharmonian historia alkaa vuodesta 1930. On suoranaisen kunnioituksen paikka todeta, että vasemmistoväritteinen teollisuuskaupunki ylläpiti ja kehitti ”vakavan eliittimusiikin” orkesteriaan vuosikymmenestä toiseen.
Toisaalta: onhan kaupunki niittänyt mainetta myös muiden taiteen alojen tyyssijana: kirjallisuus, kuvataide ja teatteri ovat todistaneet elämänhalusta. Tampere-talo varmisti myös orkesterin sijoittumisen arvoiseensa akustiseen kehykseen. Konserttisalin taso kertoo aina yhteisön arvostuksesta siellä työtään tekeviä kohtaan.
Kirjavan joukon yhteinen soitto
Nuori viulisti aloittaa tavallisesti kaukana kapellimestarista, hyvä että näkee. Nuoren naisen kokemana osa työyhteisöstä oli itsekseen höpöttäjiä, kummallisesti liikahtelevia tai hommaansa turhautuneita. Kun tilaisuus vain koittaa, kossupullon korkki rasahtaa. Etenkin konserttikiertueet paljastavat joidenkin muuntautuvan häiriköiksi.
Myöhäisiltojen esitysten jälkeiset yksinäiset kotimatkat pimeillä kaduilla herättivät pelkoja. Onneksi Juhani Raiskisen aikana orkesterin velvollisuudet teatteriesityksiin poistuivat.
Vuosikymmenten myötä Asta Kuusinen kokee myös vakavia vastoin käymisiä: stressiä, vatsakatarria, päänsärkyä, meluhaittoja tinnityksineen. Erään arvion mukaan viulisti tekee lihaksistollaan konsertin aikana noin 100[nbsp]000 liikettä!
Pääsy Tampere-talon akustiikkaan hämmästyttää. Kerrankin rakentajat hyväksyvät akustiikan suunnittelija Alpo Halmeen neuvot – päinvastoin kuin Alvar Aalto Finlandia-talossaan. Aaltohan ei mielellään kuunnellut muita (siitä muuten onneton akustiikka, Suomeen sopimaton marmori, kolmijalkaiset ”tappo”-jakkarat yms.).
Huono akustiikka jätti orkesterin itsensä liki puolikuuron asemaan. Vaskisoitin korvan juuressa saattoi aiheuttaa kuulosairauden, mutta esiintymislavan toisella laidalla puuhastelleiden työtovereiden äänistä saattoi saada vain pintapuolisen havainnon. Siksipä soittajistolle oli melkein järkytys – toki iloinen – kuulla ensi kertaa joukon oma soitto Tampere-talon kirkkaassa akustiikassa: parempaan oli päästävä.
Konserttisalin aisteja hivelevä uusi sointi innosti konsertissa kävijöitä ja orkesteria itseään. Jokainen yhteissoitossa tapahtunut edistysaskel oli havaittavissa. Monet vierailevat diivat kokivat uuden salin esiintymisen arvoiseksi.
Kuusisen uran tärkeät tilastonumerot kertovat, että hän taitaa tietää, mistä muistelee. Tampereen orkesteria johti hänen aikanaan 220 eri kapellimestaria, se piti 1[nbsp]544 konserttiesitystä, esitti 30 viulukonserttoa, soitti noin 40 kertaa Finlandian ja junnasi 70 kertaa Jean Sibeliuksen jonkin sinfonian, Ludwig van Beethovenin monumentaalisen suurtyön, yhdeksännen sinfoniakin kymmenisen kertaa.
Tamperelainen orkesterimuusikko koki nuorempana Helsingin soittokokeissa käydessään, että hän oli periferiasta. Pääkaupungin ulkopuolelta tuleva ei nauttinut metropolin kaveruussuhteista, vaikka ammattitaidon puutteesta ei ollut kyse. Muun Suomen orkesterit eivät vain kylliksi kiinnostaneet julkisen sanan kautta suurta yleisöä, mutta onneksi sen kuuliaista perusyleisöä Tampereen tienoilla kyllä. Nopeat tie- ja ratayhteydet ovat lyhentäneet fyysisiä etäisyyksiä, tuoneet konsertit myös fyysisesti lähemmäs.
Vaikka muusikko ääntä pitääkin, hänen arkisen työnsä kuvaukset jäävät suurelta yleisöltä kokematta. Kapellimestarit paistattelevat haastateltavina yhtenään, solisteista tunnetuimmat ovat tähtiluokkaa.
Runsaan sadan hengen työyhteisöstä harvoin kuuluu yksinäinen ääni. Siksi Asta Kuusinen on mielenkiintoinen tarinan kertoja ammatista, joka ei aina ole ruusuilla tanssimista. Se on kuitenkin monen unelma: tekijöilleen sekä nautinnon keino niille, jotka kuulijoina pääsevät pelkästään rentoutumaan.
Asta Kuusinen: Synnyin soittajaksi. Työpaikkana Tampere Filharmonia. Warelius 2019.
