Marsalkka Mannerheimista syntynyt myyttisromanttinen kuva on alkanut saada uusia piirteitä. Yhä vahvemmin tutkijat ovat löytäneet kummallisuuksia niin päämajan kuin poliittisen johdon toimista jatkosodan ajalta. Hallitus ja eduskunta olivat välillä onnellisen tietämättömiä, eikä sotilasjohtommekaan halunnut tai kyennyt näkemään edessä olleita selviä vaaroja.
Mannerheimiä ja sotiamme käsitteleviä kirjoja ilmestyy edelleen runsaasti. Yhden selityksen tälle jatkuvalle kirjojen ketjulle antaa viime vuosikymmeninä auenneet arkistot, joiden avulla on ollut mahdollista muokata käsityksiämme sodan aikaisista johtajista, heidän ratkaisuistaan ja silloin saatavilla olleesta tilannetiedoista.
Mannerheim on yhä hyvin herkkä asia. Kun tohtori Juhani Suomen kärjekäs artikkeli Mannerheim – myytti vai ihminen julkaistiin Kanavassa (nro 3/2014), kolme arvovaltaista vaikuttajaa teilasi Suomen esittämän kritiikin heti lehden seuraavassa numerossa. He murskasivat Suomen varsin provosoivat näkemykset yhtä provosoituneesti.
Juhani Suomi väheksyi Mannerheimia rauhantekijänä. Suomi väitti, ettei tämä nähnyt selvää päivää, että kevään 1944 suurhyökkäyksen edellä hänen mielialansa heittelivät laidasta laitaan, ja että ikä ja terveys estivät jo hoitamasta tehtäviä. Päämajan tunnelma oli ajoittain arkailevaa. Suuri päällikkö oli arvaamaton, hänelle ei sopinut kertoa ikäviä asioita, minkä vuoksi kiireellistenkin päätösten tekeminen vei aikaa.
Mannerheimin kiihkeät ihailijat haluavat selittää päämajan möhläysten olleen loppujen lopuksi taitavan harkinnan ja suunnittelun tulosta: kaikki tehtiin viisaasti vitkutellen, ”onnellinen” lopputulos etukäteen tietäen.
Hinta toki oli hirveä. Jatkosodan ensimmäisen puolen vuoden aikana armeijamme tappiot olivat noin 83 000 sotilasta, joista 26 000 kaatui tai katosi. Kesän 1944 suurhyökkäyksen ensimmäisen kolmen viikon aikana joukoistaan poistuneiden tai eksyneiden määrä oli noin 29 000 miestä, joista 5000 karkureita.
Kauhujen kertaus
Pekka Visurin kirja on erinomainen yleisselvitys syistä, jotka johtivat jatkosotaan sekä tapahtumista tuon yli kolme vuotta kestäneen koettelemuksen aikana. Hän kuvaa sotilaiden ja poliitikkojen toimia, Mikkelin päämajan myyttiseksi kohoavaa norsunluutornin tunnelmaa ja poliittisen kentän osittaista unelmissa elävää sekamelskaa.
Kirjansa päähenkilöiksi Visuri valitsi korostetusti Mannerheimin ja presidentti Risto Rytin. He muodostivat akselin, joka yhdisti sotilaat ja poliittisen kentän. Väinö Tanner – demareiden pomo ja moninkertainen ministeri – jää tässä otoksessa liiaksi taka-alalle. Tannerhan oli molempien sotiemme ajan kansallisen yhteishengen takuumies ja maksoi Rytin rinnalla kalliin hinnan: neuvostodiktaattori Josif Stalinin vihan ja vankilan.
Talvisota oli kansainvälisesti Suomen sankarillinen selviytymistarina. Jatkosota oli natsisaksan rinnalla tehty hyökkäys Venäjälle, mikä vieläkin saa monet moralisoimaan epäillen Suomen puhtoisuutta. Kun sotaa ei saatu yrityksistä huolimatta loppumaan, kärsimysnäytelmä pitkittyi. Onneksi liittoutuneet saivat Stalinin uskomaan, ettei tämän tule miehittää Suomea.
Visurin kuvailemaa rauhanteon vitkuttelua on liki tuskastuttavaa seurata, esimerkiksi kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeen Neuvostoliitto ehdotteli antautumista tapaan, jolla aselepo oli tehty jo Italian ja Romanian kanssa.
Suomen poliittinen johto ei edes vastannut, se odotti länsimaiden tukea! Presidentti Ryti toivoi virheellisesti Yhdysvaltain ymmärrystä ja jäi passiivisena ihmettelemään, kun Mannerheim ilmoittaa 15. kesäkuuta 1941: ”armeija on lyöty” ja ehdottaa poliitikoille aselevon tunnustelemista.
Lukijan toive: enemmän henkilökemioista
Pekka Visurin kirja sisältää erinomaisia yhteenvetoja tällä hetkellä saatavilla olevista, jatkosotaan liittyvistä tutkimuksista. Sankaruuden loiste on niiden kautta jonkin verran himmentynyt. Sen hetkisten saatavilla olleiden tilannetietojen ja jälkiviisauden avulla voi päätellä, että johtamiskyvyissä niin sotilailla kuin poliitikoilla oli suuresti parantamisen varaa.
Sotilastaustansa vuoksi Visurin kirjan teema Mannerheimin ja Rytin välisistä asetelmista korostaa sotilaallista näkökulmaa. Reilu ripaus politiikan psykologiaa olisi ollut tarpeen. Mainio on kuvaus tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasosen myyttiseksi muodostuneesta tilannekatsauksesta päämajassa maan poliittiselle johdolle 3. helmikuuta 1943 – puolitoista vuotta jatkosodan alkamisesta, Stalingradin jouduttua puna-armeijan käsiin. Johtopäätös oli, että Saksa häviäisi sodan ja Suomi sen mukana.
Paasonen sai viikkoa myöhemmin tilaisuuden esitellä ajatuksiaan eduskunnalle salaisessa istunnossa, nyt kenties hiukan terästetymmin. Hänen viestinsä eivät olleet pelästyttäneet Mikkelin kuulijakuntaa, mutta useat eduskunnan jäsenet hän sai järkyttyneiksi ja suuttuneiksi. Mannerheim pani Paasosen katumaan sanojaan, ja niin poliitikot saivat nauttia ruususen unistaan ja sodan voittamisesta.
Visuri esittää monta todistajalausuntoa sen puolesta, etteivät Paasosen esittämät ajatukset olleet kummoisia saati ensimmäisiä. Väitän tässä vastaan ja tukeudun Paasosen sanojen herättämiin reaktioihin: tuolloin – keskellä suurta valloitussotaa – ne koettiin vaarallisiksi ja yleisten käsitysten vastaisiksi. Paasonen koettiin häiriköksi. Toteutui taas tilanne: sotilaat olivat kylmiä realisteja, poliitikot jättivät johtopäätöstenteon toiveiden tasolle.
Pekka Visuri: Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat. Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa. Docendo 2014.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII
