Eurooppa-päivää vietettiin 9.5. Ymmärrettävästi se kuitenkin jäi pahasti Äitienpäivän varjoon.
Keskustelu Suomen liittymisestä Euroopan yhteisöön sai alkunsa aika lailla ensimmäisenä Varsinais-Suomesta. Pohdiskelujen näkyvin hahmo oli Turun Sanomien tuolloinen päätoimittaja Jarmo Virmavirta. Aktiivisuus oli niin korkealla, että Varsinais-Suomen maakuntajuhlaa päätettiin viettää aina Eurooppa-päivänä, jopa silloin, kun Äitienpäivä sattuu samaan ajankohtaan. Valitettavasti kaksi viimeisintä Eurooppa-päivää on jäänyt koronan takia juhlimatta.
Tämän vuoden Eurooppa-päivän tietämiin ajoittuu myös kenties visaisin suomalainen EU-pulma. Ollako vai eikö olla? Eduskunta valmistautuu alkavalla viikolla äänestämään EU:n elpymispaketista ja hyväksyminen vaatii perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti 2/3 enemmistön kannatuksen. Eikä äänestyksessä ole kyse yksin Suomesta, vaan monen tulkinnan mukaan koko paketista.
Oma mielipiteeni on, että on syytä äänestää Jaa. Muu on tulella leikkimistä. Mutta ymmärrän myös niitä, jotka sanovat elpymispaketin olevan avaus kohti yhteisvelkaa, jopa liittovaltiota.
Suomessa on vaikea käydä EU-keskustelua, koska sitä hallitsee kaksi ääripäätä, toisaalta suomalainen EU-eliitti ja vastarannan kiiskenä äärioikeistolainen ryhmittymä, jonka tavoitteena on saada Suomi eroamaan EU:sta.
Silloin, kun media haluaa kuulla EU:ta puolustavan mielipiteen, kysymys esitetään henkilölle, joka tavalla tai toisella saa, tai on saanut palkkansa Brysselistä. Näiden ihmisten osaaminen on vankkaa, mutta he ovat auttamattoman jäävejä. Hanhenmaksapallerot ja samppanja marinoivat ihmisestä jokseenkin kritiikittömän jo muutamassa kuukaudessa sen suhteen mitä tapahtuu komissiossa, parlamentissa tai muissa toimielimissä. EU:n heikkoudesta valvoa sääntöjen noudattamista joissakin maissa yksinkertaisesti vaietaan.
1970-luvulla suomalainen yhteiskunta oli Neuvostoliiton suhteen melkoinen sätkynukke. Poliitikko, jonka otsaan lyötiin leima ”neuvostovastainen”, tiesi siirtyneensä pysyvästi yhteiskunnallisen elämän ulkokehälle. Varsinkin poliittiset nuorisojärjestöt omaksuivat tavan ylistää neuvostojärjestelmää ja mollata Suomea.
Poliitikkojen ylistyksestä huolimatta tavalliset suomalaiset ymmärsivät asioiden oikean laidan. Niin humalaan ei päässyt yksikään vodkaturisti Leningradin matkalla, ettei hän olisi ymmärtänyt Neuvostoliiton olojen kurjuutta.
Elpymispaketissa voi valitettavasti toteutua samankaltainen Leningrad-ilmiö. Ihmiset eivät ehkä usko EU-eliitin vakuutteluita siitä, että Välimeren maat, jotka ovat saaneet tulkita EU-säädöksiä haluamallaan tavalla koko unionijäsenyytensä ajan, olisivat nyt ruodussa. Jokainen aurinkoturisti on todistanut näitä kummallisuuksia vaikkapa Sisiliaan tai muuhun lämpimään kolkkaan suuntautuneella lomamatkalla.
Poliittiselle oppositiolle ei hallituksen tukeminen ole koskaan helppoa, ei edes EU-politiikassa. Ei sitä oikein ollut tarjolla Esko Ahon porvarihallitukselle liittymisneuvotteluiden yhteydessä, ja mielenkiintoinen ajatusleikki syntyy myös siitä, jos miettii, että roolit olisivatkin päinvastoin. Olisiko oppositiokansanedustaja Sanna Marin antanut kiitettävän arvosanan Juha Sipilälle ja Timo Soinille, jos he olisivat tarjonneet eduskunnalle pakettia, jossa annetaan kuusi miljardia ja saadaan kaksi miljardia tilalle? Ja olisiko Paavo Arhinmäki kädet viuhuen vaatinut omaa eduskuntaryhmäänsä ruotuun paketin puolesta? Ehkä, ehkä ei.
EU herättää syvällisiä tunteita. Jokainen hallitus kantaa siinä suhteessa painavaa taakkaa ja oppositiolle tarjoutuu herkullisia tilanteita lyödä, koska suojaus on usein auki. Sauna palaa kuitenkin vuorotellen itse kullakin. Siksi kannattaa purra hammasta ja tehdä niin kuin on järkevää, vaikka joku toinen linja toisikin äänen tai kaksi enemmän seuraavissa vaaleissa.
