Sanotaan, että valtio aloittaa verottamisen A:sta: alkoholiverosta, arvonlisäverosta ja autoilun veroista.
Viimemainittuihin veroihin kuuluu myös polttoainevero. Se on ollut lukuisten hallitusten ”vappusatasten” ja budjettialijäämien rahoitustyökalu. Lihavina, ja joskus laihempinakin vuosina kasvatetut tulonsiirrot ja hyvinvointipalvelut on rahoitettu mm. polttoaineverosta. Pelkästään 2010-luvulla valtio on tankannut tästä automaatista kuusi kertaa. Uuden vuosikymmen avaa/avasi historiallisen suuri 250 miljoonan euron korotus.
Nyt kun Suomi on sitoutunut puolittamaan liikenteen päästönsä vuoteen 2030 mennessä, ja autokannan sähköistymistä ja uudistumista pitää tavoitteen saavuttamiseksi nopeuttaa, alkavat korttitalon perustukset vapista.
Hyvinvointiyhteiskunnalla ja ”oikeudenmukaisella” tulonjaolla on perusteltu kymmeniä vuosia niin verojen korotuksia, kuin tulonsiirtojen kasvattamista. Tällä tiellä voidaan kenties jatkaa vielä hetken, mutta mitä pidempään rimpuilemme pienenevien tulojen ja kasvavien menojen tiellä, sitä korkeammalta lopulta tipumme. Tietysti.
Saavutetuista eduista luopuminen sattuu. Tai ei ehkä, jos luopuja on naapurin Jaska. Jos leikkuri osuu sen sijaan omalle kohdalle, palavat useimpien päreet. En varmaan tee tässä poikkeusta. Yritän toki tarkastella suurta kuvaa.
Mihin pyrin? Siihen, että desimaalipopulismilla ja rikkailta köyhille -retoriikalla neljän vuoden välein paikasta auringossa taistellen olemme joutuneet mieron tielle.
Menoista leikkaaminen ja palveluista karsiminen – siis äänestäjien saavutetuista eduista tinkiminen – vaatii massiivista selkärankaa päättäjiltä. Sillä ei aikaakaan, kun media marssittaa jonkun arvokasta työtä tekevän kansalaisen eetteriin avaamaan suunniteltujen leikkausten vaikutuksia. Ammattiyhdistysliike näyttää työnantajille mahtiaan ja lyö takamukset penkkiin. Tämän voimannäytön edessä notkuvat kokeneemmankin päättäjän polvet.
Verojen, etenkin polttoaineveron korottaminen uusien ja vanhojen menojen kattamiseksi on sen sijaan helpompaa, jos ei sekään sentään päättäjien mielipuuhaa. Polttoaine on lähellä välttämättömyyshyödykettä. Vaikka hinta nousee, on töihin ja mökille päästävä. Myös maidon ja leivän on kuljettava kaupan hyllyille. Rauta- tai polkupyörillä ne eivät sinne tule. Polttoaineveron hintajousto on siis lähes olematon ja siksi fiskaalisesti niin houkutteleva. Autovero on puolestaan täysin päinvastainen. Sen hintajousto on jyrkkä. Autoveromuutoksista suuntaan tai toiseen seuraa selviä kysyntävaihteluita ja siten verotuottovaikutuksia. Liikenteen sähköistymisen myötä polttoaineverotikkarin fiskaalinen imeskely kuitenkin loppuu.
Toisaalta, en kadehdi etenkään valtiovarainministerin ja virkamiehistön työsarkaa. Kyyti on kylmää. Jatkuva verojen kiristys ja julkisten menojen kasvattaminen nykytilanteessa lämmittäisi vain hetken. Työllisyyden kasvu toki auttaisi, mutta nyt sekin on lähes pysähtynyt.
Missä ovat siis leikkauslistani? Leikkaanko kenties ensimmäisenä lapsilisistä? Ei, en esitä lapsilisien lakkauttamista. Enkä ole leikkaamassa poliisien määrää tai laskemassa hoitajamitoituksen desimaalia. Sen sijaan rohkenen pohtia ääneen, miten liikkumista tulisi verottaa tulevaisuudessa. Autojen ja liikenteen muuttuessa yhä vähäpäästöisemmiksi, jopa päästöttömiksi, tulee päästöpohjainen – aikanaan reikänsä hyvin täyttänyt – liikenteen verotuksemme tiensä päähän. Siksi meidän siirryttävä seuraavan kymmenen vuoden sisällä hallitusti ja portaittain esimerkiksi kilometripohjaiseen liikkumisen verotukseen. Jos ajat, niin maksat. Jos aiheutat (päästöjä, ruuhkia, teiden kulumista, jne.), niin maksat. Jos et, niin et maksa, luonnollisesti.
Kilometrivero voisi tulla korvaamaan ensivaiheessa autoveron ja ajoneuvoveron. Aluksi se voisi olla autoilijalle vapaaehtoinen. Kansalainen voisi tehdä valinnan korotetun ajoneuvoveron ja kilometriveron välillä – aivan kuten jo liikenneverkkoyhtiöselvityksessä vuonna 2017 ehdotettiin. Myöhemmässä vaiheessa autokannan sähköistyessä kilometrivero korvaisi myös polttoaineverotuottojen alenemaa. Kellonajasta, alueellisesta sijainnista ja auton päästöistä riippuvainen kilometrivero olisi huomattavasti nyt suunniteltuja ruuhkamaksuja älykkäämpi ja se voitaisiin asettaa alueellisesti tasa-arvoiseksi.
Kilometripohjaisessakin verotuksessa on toki haasteensa. Ympäristöperusteinen vero on aina verokertymän vihollinen: kun kansalaista ohjataan valitsemaan verotuksen keinoin vähäpäästöinen auto tai vähentämään ajomääriään, laskevat verotuotot. Liikenteestä kannettavan kahdeksan miljardin euron veropotin tilkitsemiseksi voidaankin joutua hakemaan kompensaatiota muista verolajeista. Myös menojen leikkaaminen on vaihtoehto.
Ruotsissa, Norjassa, Belgiassa ja Hollannissa kehitys on parhaillaan viemässä kilometriveron suuntaan. Meillä päättäjät ovat jo kahdesti polttaneet näppinsä kyseistä veromallia esittäessään. Syyllisiä voidaan hakea kokemattomien päättäjien lisäksi mediasta, joka viimeksi Liikenneverkkoyhtiötä koskeneessa keskustelussa maalasi pirun seinälle ja ryhtyi sitä itse sieltä alas ampumaan.
Ken tietää, kolmas kerta voi sanoa toden. Tai sitten hallituksen virkamiestyöryhmä vetää kanin hatustaan. Nykymallia paikkailemalla tavoitteet verokertymän säilymisestä ja liikenteen päästöjen puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä eivät täyty.
