Paavo Väyrynen on pyrkinyt vuosikymmenten ajan tunnetulla tavalla hellittämättä Suomen presidentiksi. Toinen entinen keskustajohtaja Esko Aho kertoo nyt uudessa kirjassaan 1991. Mustien joutsenten vuosi (Otava), mistä pyrky ilmeisesti alun perin sai bensiinin liekkeihin.
Esko Ahon mukaan hän oli todistamassa ”Väyrysen presidenttitaudin tartuntavaihetta” silloisen 30-vuotiaan ulkoministeri Väyrysen Helsingin Töölönkadun asunnolla 25.5.1977. Ulkoministerin valinta oli tuottanut presidentti Urho Kekkoselle erityistä päänvaivaa, sillä hän olisi halunnut Keijo Korhosen jatkavan, mutta päätyi Väyryseen.
Paavo Väyrynen ”loikkasi kertaheitolla Suomen politiikan raskaaseen sarjaan”. Tuore ulkoministeri pääsi Kekkosen seurueessa Moskovaan ja pian sieltä palattuaan Aho ja Seppo Kääriäinen saivat pikakutsun Töölönkadulle.
– Kääriäinen muistelee isännän olleen voimiensa tunnossa. Kukapa ei vastaavassa tilanteessa olisi, Esko Aho kirjoittaa.
– Tapaamisen todellinen syy paljastui pian. Väyrynen kertoi presidentti Kekkosen vihjanneen, että ulkoministerinimitys saattaisi olla ensiaskel pidemmällekin. Tamminiemen isäntä oli valitellut seuraajaehdokkaidensa – erityisesti Ahti Karjalaisen – heikkouksia ja arvellut, että seuraajaa valittaessa voitaisiin kenties loikata yhden sukupolven yli. Vihje meni perille ja upposi otolliseen maaperään, Aho kertoo.
Esko Ahon mukaan ”Väyrysen mielestä oli tarpeen ryhtyä kaikessa hiljaisuudessa valmistautumaan hänen kampanjansa käynnistämiseen. Varmemmaksi vakuudeksi hän kehotti lähtiessämme Kääriäistä lukemaan Sakari Virkkusen kirjan legendaarisesta Maalaisliiton puoluesihteeristä Arvo Korsimosta, joka toimi Urho Kekkosen vaalipäällikkönä vuosien 1950 ja 1956 presidentinvaaleissa. Siitä työ voisi alkaa”.
– Lähdimme Kääriäisen kanssa mietteliäinä kävelemään kohti Mannerheimintietä.
Väyrysen epäonneksi ratkaisu Kekkosen seuraajasta kuitenkin aikaistui tämän sairastuttua ja luovuttua tehtävistään syksyllä 1981. Keskustapuolueessa tämä johti tohtorien taisteluun, Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen kamppailuun presidenttiehdokkuudesta.
– Paineen alla Väyrynen ryhtyi virittelemään ideaa kompromissiehdokkaasta. Sen avulla oli tarkoitus pelastaa ainakin Väyrysen oma asema, kenties puoluekin. Hän kutsui puoluesihteeri Seppo Kääriäisen ja kansliapäällikkö Juhani Perttusen kotiinsa ja veti taskustaan valmiiksi kirjoitetun ehdotuksen puoluehallituksen päätökseksi asettaa puolueen puheenjohtaja Väyrynen presidenttiehdokkaaksi.Kääriäinen ja Perttunen katsoivat hämmentyneinä toisiaan ja antoivat yksituumaisesti jyrkän tuomion: ”Revi se.”, Esko Aho kirjoittaa kirjassaan.
Ahon mukaan Paavo Väyrysellä oli suuri suunnitelma, jonka esikuva oli presidentti Urho Kekkonen.
– Seppo Kääriäiselle oli tarjolla Arvo Korsimon rooli jo vuonna 1977. Porin kokouksen valitsemalle seuraajalle (Esko Aho, toim. huom.) kuuluisi V. J. Sukselaisen osa. Väyrysen luottomies ja Ilkan päätoimittaja Kari Hokkanen kertoi odotuksen julki pääkirjoituksessaan heti Porin kokouksen jälkeen: ”Ahon ja Väyrysen tuleva suhde on sukua sille asetelmalle, joka puolueessa vallitsi Sukselaisen ja Kekkosen aikana.”
– Väyrynen antoi lisää vettä myllyyn tälle tulkinnalle kuvaamalla itseään vanhaksi isännäksi ja luomalla odotuksen, että puoluetta johdetaan tästedes (1990-luvulla) väistyneen puheenjohtajan ja uuden puoluejohdon yhteisvoimin. Seppo Kääriäinen pelkistää tilanteen väitöskirjassaan: ”Väyrynen luopui puheenjohtajan paikasta, mutta ei pyrkimyksestä hallita tai ohjata puoluetta.”
