Kotimaisessa ja myös EU-tason keskustelussa väännetään kättä eri metsänkasvatusmenetelmien paremmuudesta niin puuntuotannon, luonnon monimuotoisuuden kuin ilmastonkin näkökulmasta.
Suomessa keskustelunaiheena on ollut erityisesti valtion metsien käsittely, jota koskeva Avohakkuut historiaan -kansalaisaloite on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä. Keskustelun tuoksinassa on hyvä huomata, että vastakkainasettelu julkisessa keskustelussa on paljon voimakkaampaa kuin arjen metsätaloudessa, jossa molempia menetelmiä käytetään sulassa sovussa.
Jatkuvan kasvatuksen metsässä tavoitteena on ylläpitää eri-ikäistä puustoa, josta kerralla poistetaan vain osa eli järeimmät puut. Uuden puusukupolven syntyminen perustuu joko metsän pääpuuston alla kasvaviin pienempiin puihin tai pienaukkojen taimettumiseen. Maanmuokkausta ei yleensä tehdä, vaikka etenkin pienaukoissa se edistäisi menetelmän toimivuutta. Jatkuvan kasvatuksen hakkuiden osuus on nykyisin alle kolme prosenttia kaikista ilmoitetuista hakkuista.
Tasaikäisrakenteisessa metsänkasvatuksessa puustoa harvennetaan tietyin välein, jotta jäljelle jäävä puusto saa lisää tilaa ja voimaa järeytyä. Ensimmäisestä harvennuksesta saadaan pääosin kuitupuuta, mutta myöhemmin saadaan myös tukkia. Lopuksi tehdään uudistushakkuu. Avohakkuun jälkeen uusi sukupolvi saadaan alkuun viljellen eli kylväen tai taimia istuttaen.
Siemenpuuhakkuussa uudistuminen tapahtuu luontaisesti siemenpuita hyödyntäen. Uuden puuston kasvua edesautetaan usein maata kevyesti muokkaamalla, jolloin ravinne- ja kosteusolosuhteet paranevat.
Erilaisissa metsissä toimivat erilaiset kasvatusmenetelmät. Tärkeintä on löytää paras menetelmä kullekin kohteelle. Menetelmää valittaessa on otettava huomioon muun muassa kasvupaikka, puusto sekä tietenkin maanomistajan tavoitteet. Metsän uudistuminen ja uuden puusukupolven kehittyminen ovat ratkaisevia tekijöitä riippumatta kasvatusmenetelmästä. Jatkuvan kasvatuksen suurimmat epävarmuudet liittyvätkin juuri uuden sukupolven kehittymiseen. Jos puut eivät kasva, jäävät ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteet sekä taloudelliset tuotto-odotukset saavuttamatta.
Tällä hetkellä jatkuvan kasvatuksen puuntuotosta koskevaa vertailukelpoista tutkimustietoa on saatavilla vain kuusikoista Etelä-Suomen kivennäismailla. Näissä tutkimuksissa puuntuotos oli 15-25 prosenttia tasaikäistä kuusikkoa pienempi. Ruotsissa ja Norjassa tehdyissä tutkimuksissa ero oli 10-20 prosenttia. Pitkäaikaisia vertailukelpoisia tutkimuksia tarvitaan lisää, ja erityisesti erilaisissa suometsissä, joissa puuntuotoksen lisäksi menetelmien vaikutukset vesitalouteen ovat isossa roolissa.
Metsän uudistaminen kylväen tai istuttaen antaa mahdollisuuden parantaa tulevan puusukupolven kasvua ja laatua sekä sopeutumista muuttuvaan ilmastoon. Tämä tapahtuu metsänjalostuksen kautta samalla tavalla kuin esimerkiksi puutarhan omenapuulajikkeilla. Suomessa on harjoitettu metsänjalostusta 1940-luvulta lähtien. Jatkuvassa kasvatuksessa jalostushyöty jää saamatta.
Entäpä sitten metsäluonnon monimuotoisuuden edistäminen eri kasvatusmenetelmissä? Vuosituhannen vaihteesta saakka monimuotoisuus on otettu yhä vahvemmin huomioon osana arjen metsätaloutta. Lainsäädännön lisäksi meillä on käytössä vapaaehtoinen kestävän metsätalouden sertifiointi, joka kattaa 93 prosenttia talousmetsistä. On selvää, että eri lajit hyötyvät eri-ikäisistä ja eri tavoin käsitellyistä metsistä. Lahoavalla puuaineksella on iso merkitys, ja säästöpuita ja lahopuuta kannattaakin jättää metsään kasvatustavasta riippumatta.
Suomalaisessa metsätaloudessa löytyy paikkansa sekä tasaikäisrakenteiselle että jatkuvalle kasvatukselle. Tärkeintä on käyttää metsänkasvatusmenetelmien laajaa kirjoa oikeilla kohteilla ja tehdä metsänhoitotoimet oikeaan aikaan.
