Kävin äänestämässä Sauli Niinistöä ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä sen ensimmäisellä tunnilla, koska nykyisestä ehdokasjoukosta hän on viestinnällisestä kryptisyydestään huolimatta aivan omalla tasollaan. Toiseksi halusin varmistua, että en yksinkertaisesti unohda äänestää parasta miestä tässä aivan poikkeuksellisen harmaassa kisassa.
On oikeastaan aivan huimaa kuinka helppo valinta tämä on minulle ollut, eikä pelkästään siksi, että olen kokoomuslainen, keskiluokkainen, keski-ikää lähestyvä autoileva heteromies. Ei, valinta oli helppo koska kaikki muut ehdokkaat ovat täysin mahdottomia valintoja presidentiksi. Sen tietää Paavo Väyrystä lukuun ottamatta jokainen itsekin, sen tietää heidän taustajoukot ja mikä olennaisinta, sen tuntuu tietävän myös äänestäjät. Tämä myös näkyy aivan kaikessa. Presidenttiä ei haluta tai osata haastaa. Ja suurin osa ehdokkaista puhuu kaikesta muusta, paitsi asioista joihin presidentillä on edes vaikutusvaltaa. En tiedä kuinka monen ihmisen kanssa olen tästä jo keskustellut ja kaikki sanovat samaa. ”Nämä ovat tylsimmät vaalit aikoihin!”
Huolimatta siitä, että istuva presidentti muistuttaa ylivoimallaan muinaista punakonetta jääkiekossa. On hyvä tarkastella miksi näin on, mikä haastajissa on vikana tai ainakin mitä heiltä puuttuu.
Kisassa galluppien mukaan toisena oleva Pekka Haavisto ei ole saanut konettaan käyntiin, eikä edelliskerran hurmosta ole nähty. Pekka Haaviston ongelma on hyvin yksinkertainen, hän on Niinistön kanssa lähes kaikesta samaa mieltä. Erityisesti turvallisuuspolitiikassa Haavisto on ehkä kaikkein Nato myönteisin, vaikkei sitä nyt uskalla oikein ääneen sanoakaan. Sen sijaan hänen toistuvasti nostamilla teemoilla väestöräjähdyksestä ja naisten aseman parantamisesta kolmannessa maailmassa ei Suomen vaaleja voiteta. Ei, vaikka tärkeitä teemoja globaalisti ovatkin. Vaikeata on saman mielisen haastaminen, kun luonnekin on sovittelijan.
Paavo Väyrynen on hirmuinen jäänne ajalta, jossa Kreml päätti Tehtaankadun kotiryssien ja suomettuneiden poliitikoiden suosiollisella avustuksella lähes kaikista Suomen sisä- ja ulkopolitiikan suuntaviivoista. Ääni Väyryselle on ääni Moskovalle.
Laura Huhtasaari on ehkä vaalien suurin mahdollinen musta hevonen. Vaikka en allekirjoita juuri mitään hänen poliittisista linjoista tai historiallisista näkemyksistä, saa hän minulta ja monilta muiltakin sympatiapisteitä. Kun hän itse mainostaa ”suoraa puhettaan” on hän saanut samalla mitalla takaisin ja korkojen kera. Huhtasaaren kohtelu on ollut paikoin epäreilua, ehkä hän on siitä hyötynytkin. Presidentiksi hänestä ei kerta kaikkiaan kuitenkaan ole. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Kuilu hänen maailmankuvansa ja pohjoisen tasavaltamme presidenttiyden välillä on poikkeuksellinen ja mahdoton kuroa umpeen.
Lähimpänä presidentin tehtävän mittoja on Keskustan Matti Vanhanen. Hänet saatan jopa tuntea parhaiten koko ehdokasjoukosta. Vanhanen on myös hyvin lähellä Niinistön ajatusmaailmaa, hänellä on sitä sanoinkuvaamatonta hiljaista karismaa. Ennen muuta hän on vakaa ja tolkullinen henkilö, jonka uskaltaisi ehkä kuvitella ylipäällikön tehtävään. Vanhasen nihkeä suhtautuminen Natoon ja erikoinen Venäjän myötäily ovat kuitenkin asioita, jotka ainakin allekirjoittaneen mielestä tekevät hänen äänestämisestään mahdotonta. Toisaalta näinhän se on aina ollut koko Keskusta puolueen osalta, on aina oltu vähän liikaa Venäjän mieliksi.
Tuula Haataisen kohdalla syyt ovat kokemusperäiset, sillä 18 vuotta sitten äänestin demarinaista presidentiksi. Kadun sitä vielä tänä päivänäkin. ”Kannatamme sosialismia, mutta vastustamme siihen siirtymistä” lienee osuvin kuvaus modernin sosiaalidemokraattisen presidenttiehdokkaan ajatuksenjuoksusta.
Marginaalin ehdokkaat ovat suomenruotsalainen Natoa kannattava ex-stalinisti Nils Torvalds ja kainuulainen sosialisti Merja Kyllönen. Molempien ehdokkaiden ulosannin ja tolkullisen viestin tuntuvat Brysselin lihapadat ja pitkät illat tylsyttäneen. Kyllöseltä odotin enemmän.
Sauli Niinistö on vahva ja varma valinta tulevalle kuusivuotiskaudelle, joka erottuu edellä mainitusta joukosta heti alkumetreillä. Turvallisuuspoliittinen ympäristömme on muuttunut epävakaaksi, Suomi ei sitä ole kuitenkaan keikuttanut, päinvastoin. Presidentti Niinistön toiminta on kaikissa tilanteissa päättäväisesti tavoitellut vakautta ja hyvinvointia meille suomalaisille.
Niinistö on noudattanut vanhaa paasikiveläistä viisautta, jossa maamme on sidottu länteen kaikin käytettävissä olevin keinoin kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Samalla olemme presidenttimme taitavan diplomatian ansiosta kyenneet pitämään asialliset suhteet epävarmuutta ympäristössämme kylvävään itäiseen naapuriimme.
Tulevaisuus on kysymysmerkkejä täynnä, presidentiltä emme lisää niitä kaipaa. Suomen tasavallan presidentin pitää tietää, osata ja uskaltaa. Näistä on presidentti Niinistö antanut vakuuttavat työnäytteensä. Niinistö ei ole riski, hänen haastajansa ovat.
Ystävät, kuusi vuotta lisää! Sauli Niinistö jatkokaudelle!
