X
SULJE MAINOS
Olisi kirjoittajan mukaan väärin kuvitella, että massiivinen inflaatio olisi poliittiset ja taloudelliset ongelmat ratkaiseva taikarohto. LEHTIKUVA / MARJA AIRIO

Wille Rydman: Taloudellista moraalikatoa kohden

Kirjoittaja ennustaa 2020-luvulle tuntuvaa inflaatiota.

Yksi menestyneiden yhteiskuntien keskeisimmistä ominaisuuksista on niiden sisäisen luottamuksen korkea taso. Kun yhteiskunnan jäsenet kokevat voivansa luottaa toisiinsa, säästyy valtavasti resursseja, joita muuten täytyisi käyttää kanssaihmisiltä suojautumiseen. Ja kun maan viranomaisiin, oikeuslaitokseen ja päättäjien täysjärkisyyteen luotetaan, uskalletaan maahan myös investoida ja tavoitella siellä omanlaistaan hyvää elämää.

Luottamukseen perustuu pohjimmiltaan myös koko rahatalous – etenkin keskuspankkivetoinen sellainen. Luotamme siihen, että käyttämämme valuutta säilyttää kohtuudella arvonsa ja että voimme ostaa sillä mieleisiämme asioita huomennakin. Kun on totuttu matalaan inflaatioon, ei hintoja välttämättä kovin nopeasti nosteta silloinkaan, kun rahan määrä markkinoilla merkittävästi lisääntyy. Mutta jos luottamus rahan kykyyn säilyttää ostovoimaansa alkaa horjua, voi inflaatio riistäytyä käsistä nopeastikin.

Olen ollut jo pitkään hyvin huolissani siitä raha- ja finanssipolitiikasta, jota sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on harjoitettu. Erityisen huolissani olen siitä, miten huojuvaa korttitaloa on rakennettu tällä puolen Atlanttia. Se alkoi jo ennen koronapandemian johdosta tehtyjä toimenpiteitä, mutta viimeistään ne ovat sysänneet meidät tielle, jolta on vaikea enää kääntyä takaisin.

Euro on valuuttana alun perinkin ollut pikemminkin poliittinen kuin taloudellisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema projekti. Vaikka euroalueen kansantaloudet ovat pohjimmiltaan aivan liian erilaisia muodostaakseen toimivan yhteisen valuutta-alueen, on rahapoliittinen integraatio nähty yhtenä välineenä turvallisuuspoliittista vakautta tavoiteltaessa.

Yhteisvaluutan rakenteelliset ongelmat havaittiin viimeistään vuosikymmen sitten eurokriisin yhteydessä. Paljastuneista ilmeisistä valuvioista huolimatta yhteisvaluutta päätettiin kuitenkin pelastaa. Se ei ole tapahtunut ilmaiseksi. Käytännössä euroa on pidetty hengissä yhä voimakkaammalla keskuspankkipolitiikalla, jossa EKP on varmistanut velkaisimpienkin euromaiden edullisen lainansaannin niiden lainapapereita ostamalla. Ja mikäs on ostellessa, kun keskuspankki voi nappia painamalla synnyttää loputtomasti uutta valuuttaa.

Koronakriisin myötä tämä massiivinen keskuspankkivetoinen satojen ja tuhansien miljardien taikominen tyhjästä on ottanut yhä vain uusia kierroksia. Sekä markkinat että poliitikot olettavat, ettei nyt otettavia valtionvelkoja ole tarkoituskaan maksaa takaisin, vaan ne vain hiljalleen haudataan keskuspankkien taseisiin. Mutta kun sellainen käsitys on kerran tullut vallitsevaksi, ollaan jo kulkemassa liki vääjäämätöntä taloudellista katastrofia kohti.

Kun keskuspankki varmistaa, että kaikki jäsenvaltiot saavat olemattomalla korolla niin paljon velkaa kuin vain kehtaavat ottaa, on kannusteet tasapainoiselle ja markkinaehtoiselle talouspolitiikalle romutettu. Samalla on tultu tilanteeseen, jossa EKP:lle on käynyt myös jokseenkin mahdottomaksi enää muuttaa politiikkaansa. Jos se päättäisi nostaa korkoja tai vetää rahahanojaan tiukemmalle, ajautuisivat velkaisimmat euromaat nopeasti maksukyvyttömiksi. Siksi uutta keskuspankkirahaa virtaa markkinoille edelleen jatkuvalla syötöllä.

Minun on vaikea kuvitella, etteikö tämä ennen pitkää johtaisi myös reippaasti tavoitetasoa korkeampaan inflaatioon. Se lienee myös sekä EKP:n että velkaisten jäsenmaiden perimmäinen toive. Jos valuutta menettää ison osan arvostaan, menettävät samalla merkityksensä myös kyseisessä valuutassa otetut lainat.

Olisi kuitenkin väärin kuvitella, että massiivinen inflaatio olisi mikään poliittiset ja taloudelliset ongelmat ratkaiseva taikarohto, sillä se johtaa myös aivan vinoutuneisiin kannusteisiin. Jos rahan arvon oletetaan laskevan nopeasti ja jatkuvasti, se tekee velkaantumisen kannattavaksi ja säästäväisyyden hyödyttömäksi. Sellainen johtaa epäterveeseen taloudelliseen toimintaympäristöön. Sitä paitsi kerran laukkaamaan päästettyä inflaatiota on vaikea saada enää kuriin, koska sillä on taipumusta myös ruokkia itseään – varsinkin, jos korkojen nostaminen on poliittisista syistä suljettu pois keinovalikoimasta.

Mitä Suomen sitten kannattaisi tehdä? Kun emme käytännössä voi vaikuttaa eurooppalaisen rahapolitiikan suureen linjaan – eikä sen muuttaminen välttämättä ole enää kenenkään muunkaan käsissä – on viisautta sopeutua sen seurauksiin ja varautua todennäköisimpiin tulevaisuusskenaarioihin. Sanna Marinin punavihreä hallitus ei nähdäkseni käytännössä näin tee.

Kun arvioni on se, että tällä vuosikymmenellä tullaan näkemään merkittävä inflaatio euroalueella ja että nykyiset valtionvelat on tarkoitettu hiljaisessa yhteisymmärryksessä haudattaviksi keskuspankkitaseisiin, ei sinänsä varsin holtiton velkaantuminen mielestäni ole Marinin hallituksen suurin synti. Paljon isompana ongelmana pidän sitä, miten velkarahaa nyt käytetään.

Jos lainarahalla toteutettaisiin isoja ja tarpeellisia julkisia investointeja, pitäisin sitä jopa aivan järkevänä. Nousevien hintojen maailmassa sellaiset investoinnit kannattaa tehdä pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Jos velkaa käytettäisiin verotuksen keventämiseen ja siten yksityisen taloudellisen toimeliaisuuden virkistämiseen ja kilpailukykymme parantamiseen, hyväksyisin vallitsevissa olosuhteissa senkin.

Nyt velkarahalla ei kuitenkaan tehdä mitään tällaista. Sen sijaan sillä toteutetaan massiivisia pysyviä julkisia menonlisäyksiä maakuntauudistusten, oppivelvollisuuden pidentämisten ja muiden vastaavien hankkeiden muodossa. Niiden synnyttämät kustannukset eivät ole edes kertaluonteisia, vaan kumulatiivisia – ja sitä paitsi ne myös paisuvat tulevan inflaation tahdissa tai jopa sitä nopeammin.

Ja vaikka pidänkin nopeaa inflaatiota 2020-luvun todennäköisimpänä taloudellisena skenaariona, ei minullakaan ole käytössäni kristallipalloa. Jos epätodennäköinen toteutuu ja Euroopassa yritetään palata takaisin markkinakurin periaatteisiin, käy Suomelle aika kylmät, jos tarpeelliset rakenteelliset uudistukset ovat tekemättä ja harteillamme on Marinin hallituksen perintönä massiivinen ja epäviisaasti käytetty valtionvelka. Sitä suuremmalla syyllä budjettiprioriteettien pitäisi olla jotain ihan muuta kuin mitä ne nyt ovat.

Wille Rydman

Wille Rydman

Wille Rydman on kokoomuksen kansanedustaja.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt