Suomen sotien jälkeisen äärioikeiston historia on osittain kuin tarinaa hullujen huoneesta. Vaikka äärioikeiston määritteleminen ei ole helppoa, sellaisiksi tunnistettavia järjestöjä syntyi kiellettyjen tilalle runsaslukuisasti. Äärioikeistoa ei lakkautettu siinä, missä Neuvostoliiton fasistisiksi nimeämät yhteisöt kiellettiin.
Kansallismielisyyttä ja kommunismin vastaisuutta ajettiin, mutta palopuhujien joukko oli enemmän kuin sekava. Jyväskylän yliopiston tutkija Tommi Kotosen esittelemät järjestöt muodostavat sekä karmean että samalla surkuhupaisan tilkkutäkin. Ryhmittymiä syntyy toinen toisensa perään, niiden avainhahmot ajelehtivat vuosikymmenestä ja järjestöstä toiseen. Joukosta pilkottaa vain muutamia vakavammin otettavia kansalaisia.
Äärioikeistolaisiin piireihin ajautuneet muistuttivat suuressa määrin samantapaisia ihmiskohtaloita kuin ne, jotka tänä päivänä taistelevat mustissa kaavuissaan pimeyden turvin anarkisteina poliisia ja yhteiskuntaamme vastaan. Äärioikeistolaisen uusnatsin ja punavihreän anarkistin yksilötason syntyhistoria on varsin samanlainen: syrjäytynyt, katkeroitunut, väkivaltaan sortuva, miespoloinen, helposti yllytettävissä, epäusko parlamentarismia kohtaan, johtajakaipuu.
Terroria ja tyhmyyden ylistystä
Tommi Kotonen on rakentanut kirjastaan kylmäpäisen. Hän kertoo tekstilainauksin ja eleettömin kuvauksin suomalaisista uusnatseista ja nationalisteista. Tässä kirja ei sorru omahyväiseen politiikantekoon siinä missä Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila ”Äärioikeisto Suomessa” -kirjallaan 2012.
Sotien jälkeen krapula oli kova. Moni koki vihassaan tarvetta kostaa voittajilleen oman tappionsa. Aseita ja räjähteitä toki keräiltiin myöhemminkin, mutta avoin terrori oli myös yleistä. Presidentit J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonenkaan eivät kyenneet kitkemään itseensä saati Neuvostoliittoon kohdistettua vihaa.
Niin sanotun länsimaisen demokratian sotien jälkeiset rippeet onnistuivat hillitsemään maatamme. Kommunistien kaappausuhka ja oikean äärilaidan melu toimivat jonkinlaisina suosituksina järjen käytölle, eivätkä ylilyönnit saavuttaneet suurta suosiota enemmistön keskuudessa. Parlamentarismi vei voiton oikeiston ja vasemmiston äärimmäisistä höyrypäistä.
Kotonen siteeraa Kekkos- ja kommunistivihan suunsoittoa niin puheissa kuin kirjoituksissa. Sanakäänteet ovat luonteeltaan kuin sairaskohtauksia – eivät niinkään kansallista turvallisuuden tunnetta horjuttavia. Maamme avainhenkilöt näyttävät olleen varmoja siitä, että todellista vaaraa ei ole, eikä siitä kannata tehdä suurta numeroa.
Kekkonen rauhoittelee
Ennen kuin presidentti Kekkonen sai aihetta puuttua äärioikeistolaisten toimiin, hän pitkälti tarkasteli ilmiöitä oikeusvaltion periaatteiden kautta. Jonkin järjestön kieltäminen rauhan aikana oli hyödyiltään kyseenalaista. Niinpä hän osoitti kärsivällisyyttä, kun poliisiviranomaiset raporteissaan antoivat ymmärtää, ettei valtakunnassa kaikki ollut hyvin. Näin poliisikin varmisti, että toimiin kannatti hankkia presidentin lupa.
Esimerkiksi turkulaisen okkultistin ja natsin Pekka Siitoinen suhteen viranomaiset olivat jälkikäteen tarkasteltuna pitkämielisiä. Siitoin nimitti itseään valtakunnanjohtajaksi ja esiintyi julkisuudessa Hitler-asussa viiksiä myöten. Valtaosa kansasta suhtautui ilmiöön kuin hulluuteen. Siksipä Kekkonen ei halunnut lisätä Siitoinen tunnettuutta ja merkitystä.
Natsit olivat Suomen maineen kannalta kuitenkin hankalia. Kun vuonna 1977 sisäministeri Eino Uusitalo – Kekkosen yksi uskotuimmista – raportoi natseista saadakseen presidentiltä kannanottoa, Kekkonen vastasi:
”Voi olla, että muutaman mielipuolen vuoksi on vielä pakko ryhtyä toimenpiteisiin hänen järjestönsä lakkauttamiseksi. Mutta asiassa ei ole syytä hoppuilla. Voi olla, että Siitoisen (sic) höperihtiminen loppuu itsestään. Mutta voi olla, että se jatkuu, jolloin jo ulkomaiden vuoksi asiaan on puututtava. Mutta älä kiirehdi.”
Presidentin vastaus antoi sisäministerille mielenrauhan, mutta asiaan palattiin, kun Vaasassa oli havaittu kirjepommi. Silloin suojelupoliisin päällikön Pentin kanssa oltuaan yhteydessä vanhalle juristille tuli mieleen: Pariisin rauhansopimuksessahan oli selvä fascististen järjestöjen kielto. Huolimatta siitä, että oikeusprosessin tiedettiin antavan Siitoinelle ”turhaa reklaamia”, tämä passitettiin vankilaan.
Melkein käy sääliksi
Suomalainen äärioikeistolaisuus on ollut sotien jälkeen onneksi niin suurten typerysten temmellyskenttänä, ettei suurista joukoista ole juuri ollut kysymys. Joidenkin järjestöjen jäsenmäärä on noussut muutamaan sataan, saman verran on saattanut joukkoa olla koolla puhetilaisuuksissa. Suojelupoliisi on raporteillaan rauhoittanut päättäjiä, vaikka Tommi Kotonen antaa välillä ymmärtää, että supo on jopa vähätellytkin liikkeiden hihhulointia.
Äärioikeisto on ollut toiminnaltaan hajanaista, vaikka Ruotsistakin hetkittäin tukea ja mallia otettiin. Verrattuna tämän päivän anarkismia harjoittaviin ”autonomisiin” liikkeisiin verrattuna oikeiston terrori on kokonaismitoiltaan liki mitätöntä ja amatöörimäistä. Vasemman äärilaidan toiminta on sen sijaan pitkälle suunniteltua ja organisoitua. Siinä on hetkittäin kyse suoranaisesta fyysisestä taistelutoiminnasta poliisivoimia vastaan.
Kylmän sodan aikainen äärioikeistolainen aktiivisuus oli suoraa jatkoa hävitylle sodalle. Osa oikeistosta jatkoi sodan jälkeen maata palvellen, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pieni osa luuli saavuttavansa mainetta pitkittämällä vastarintaa. Onneksi viimeksi mainitut olivat enimmäkseen itsekritiikittömiä höyrypäitä, jotka jätettiin eristyksiin ja yksin.
Tommi Kotonen: Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Atena 2018.
