Väestömme ikääntyy ja terveys- sekä hoivapalveluiden tarve kasvaa. Samalla syntyvyytemme on laskenut usean vuoden ajan tietyillä alueilla jopa 30 prosenttia huippuluvuista. Näin ollen kasvavaan palveluiden tarpeeseen on vastaamassa vuosi vuodelta lukumääräisesti pienenevä joukko työikäisiä ihmisiä.
Samaan aikaan terveydenhuoltomme on ajautunut ongelmiin etenkin kiireettömän perusterveydenhuollon saatavuuden osalta. Tämä heijastuu pidentyneinä odotusaikoina terveyskeskuslääkärin vastaanotolle ja pahoin ruuhkautuneina yhteispäivystyksinä.
Yllämainittuihin ongelmiin hallitus on esittänyt kaksi ratkaisuehdotusta:
Tuhat lisälääkäriä terveyskeskuksiin ja seitsemän vuorokauden hoitotakuuta kiireettömässä hoidontarpeessa. Itselleni ei ole selvinnyt, miten näihin tavoitteisiin suunnitellaan päästävän. Molemmat ovat äkkiseltään varsin kunnianhimoisia toisiinsa linkittyviä päämääriä ja vaativat sellaisenaan toteutuessaan merkittävän taloudellisen lisäpanostuksen. Laarimme ei kuitenkaan ole pohjaton, vaikka hallitus tuntuu näin kuvittelevan. Koska leikkauksia ei ole suunniteltu, olettaisin tavoitteiden saavuttamisen vaativan veronkorotuksia.
Molempiin ehdotuksiin liittyy mielestäni myös ongelmia ja epätarkkuuksia.
Tuhannesta lisälääkäristä puhuttaessa jää epäselväksi, tarkoitetaanko absoluuttisen lääkärimäärän, vai ainoastaan terveyskeskuskollegoiden lukumäärän lisäystä. Kummassakaan tapauksessa lääkärien lisäys terveyskeskuksiin ei ole ilmoitusasia. Työnkuva, kuormittavuus ja johtamiskulttuuri on saatava sellaiselle mallille, että nuo tuhat lääkäriä kokevat ajatuksen terveyskeskustyöstä houkuttelevana joko vastavalmistuneina ammattilaisina tai esim. yksityispuolen ”paluumuuttajina”.
Idea seitsemän vuorokauden kiireettömän hoidon takuusta on myös äkkiseltään kannatettava. Tiedän myös lääkäriliiton sitä kannattavan. Meillä ja maailmalla kuitenkin esimerkiksi syöpäepäilyissä katsotaan tuo viikon aikaraja hyväksyttäväksi. Miksi siis lähdemme yhtäkkiä runnomaan kaikki ryhmät yhteen ja samaan kiireellisyyskriteeriin pahimmillaan vaarantaen kiireisten ja jopa päivystyspotilaiden hoitoon pääsyn. 90 vuorokauden odotus on kiistatta liikaa, mutta jonkinlaisen porrastuksen tarvitsemme kiireellisyysluokituksen mukaisesti, kuten erikoissairaanhoidossa jo nyt on. Esim. 7vrk, 14 vrk ja kuukausi. Näin voisimme jakaa resurssimme tarkoituksenmukaisemmin.
Kategoristen numerotavoitteiden sijaan meidän tulisi suunnitella tarkkaan, miten saisimme jo nykyisellään monien mittareiden mukaan laadukkaasta terveydenhuoltojärjestelmästämme entistä toimivamman ja tarkoituksenmukaisemman. Tekisimme siis oikeita asioita, oikeaan aikaan, mielekkäästi resursoiden. Purkaisimme päällekkäisyyksiä ja tyhjäkäyntiä.
Myös työterveyshuollon roolia tulisi pohtia kriittisesti. Sen pitäisi päästä toteuttamaan sille alun perin kuuluvaa tehtävää työkyvyn ylläpitäjänä ja pystyä jättämään perusterveydenhuollon varaventtiilinä toimiminen.
Sekä palvelun tarpeen että rahan menon lisääntyessä emme valitettavasti voi jakaa rajattomasti kaikille kaikkea, vaan on mietittävä tarkkaan, kuka tarvitsee mitä, milläkin aikataululla. Lukuja on helppo heitellä, mutta sellaisenaan ne ovat vain varma menoerä. Tärkeämpää olisikin miettiä, miten ja ennen kaikkea miksi näihin lukuihin pyritään. Tämän vaativan pohdinnan hallituksemme on toistaiseksi näyttänyt jättäneen tulevaisuuteen.
