Tähän saakka runoilijana arvostettu Johanna Venho asettui Sylvi Kekkosen sisimpään ja loi faktoihin perustuvan romaanin maan ensimmäisen naisen kokemasta ja tämän ajatuksista. Kun tilanne sallii, Sylvi vetäytyy muutaman vuorokauden mittaiseen yksinäisyyteen Katerman mökille Suomusjärvellä, jonne muuten johtaa Kekkosentie. Lähinaapureina olivat maalaisliittolaisten kavereiden Ahti Karjalaisen ja Arvo Korsimon mökit.
Yksin ei siis tarvinnut olla, vaikka nyt Sylvi on mökillä yksin hautomassa ajatuksiaan ja synnyttämässä tekstejään.
Venho on kirjannut Sylvin Katerman mökin yksintuumailut 45:ksi lyhyeksi luvuksi, joissa hän jo rahnaiseksi itsensä tuntevana kertaa kokemuksiaan elämästään Urhonsa – joko kanssa – taikka tästä irrallaan. Osaksi hän on tuntenut itsensä syrjään pannuksi, osittain Sylvi on ryhtynyt vetäytymään itse sivummalla. Kuvitellut muistiinmerkinnät on päivätty elokuulle 1966, jolloin presidentillä on vauhti päällä ja huomio muualla.
Kaikkihan me sen näimme, vaan harva uskalsi ääneen sitä kuuluttaa:
kuinka julkeaa tulevan presidentti Urho Kekkosen käyttäytyminen oli pienikokoista, nopeasti vanhentuvaa vaimoaan kohtaan. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto sai joskus karmeita piirteitä.
Kun presidenttiparin tuli kulkea läpi salin seuraavaan vieraiden kättelypaikkaan, urheilullinen Urhomme ravasi edellä ja jätti aviopuolisonsa kauas taakseen. Olisiko päämiehemme kenties kerännyt vielä paremmat sankaruuspisteet, jos hän olisi kärsivällisesti kulkenut vaimonsa rinnalla, edes tuon muutaman kymmenen metrin matkan?
Tyylivirhe.
No tuo oli nyt pientä, verrattuna siihen, mitä Sylvi Kekkonen sai ensin ministerin, pääministerin ja sitten presidentin puolisona kestää:
aviopuolisonsa avoimet irto- ja kestosuhteet. Jo teini-ikäisinä ihmettelimme eloa valtakunnassa, ja koska kotipaikkamme Munkkiniemi ei ollut Kekkos-ihailun mekka, suhtauduimme ilmiöön ivallisesti kuin myös suuttumuksen tuntein.
Sääli Sylviä: yksin mutta kaiken keskellä
Sylvi Kekkonen rakasti kirjallisuutta ja oli sen taiteenlajin uskollinen harrastaja. Hän julkaisi teoksia, romaaneja ja aforismikokoelman.
Teosten vastaanotosta oli helppo havaita, kuinka vaikeata oli suhtautua valtakunnan ensimmäisen naisen kirjoihin: varovaisuus oli merkille pantavaa, haukkuja harva viitsi esittää. Olisiko sitten edes ollut tarvetta?
Yksi uskalikko oli aikanaan kirjallisuuskriitikko Kai Laitinen, joka
kommentoi: Sylvi Kekkonen kirjoittaa in mezza voce, puoliääneen. Joka varmaan tarkoitti: kiltti pieni Sylvi, puoliääneen änkyttäjä. Tuomas Anhava, myöhemmin kirjallisuuspaavin asemaan kohonnut, tuumasi Sylvi Kekkosen Amaliasta, että kirjoittaja oli lahjaton raapustelija.
Kuten usein tapana on, että mahtihahmon elämänkumppani nähdään vain hänen puolisonsa kautta. Avioliitto voi siis olla leima ja synti, halveksunta ja teennäinen mielistely kulkevat rinta rinnan. Sylvin mukana olo kirjallisissa piireissä herätti tunteita. Kun hän kerran istui Suomen Kirjailijaliiton tapaamisessa, Arvo Salo tuli ja kertoi merkitsevästi: ”Ymmärrättehän. Asemanne huomioon ottaen. Liiton jäsenet valittavat, että eivät pysty keskustelemaan avoimesti kokouksissa, kun läsnä on Kekkosen puoliso” – Venhoa lainaten. Ja niin Sylvi poistui sanomatta kenellekään sanakaan.
Läheiset vähissä
Sylvi Kekkosen erkaantuminen tiiviistä elämänmenosta muotoutuu vapaaehtoiseksi vetäytymiseksi, kun kaksoispojat Taneli ja Matti aikuistuvat, itsenäistyvät ja menevät naimisiin. Samalla Urhon vauhti vain kasvaa itsekritiikin vastaavasti vähetessä. Ahti Karjalaisenkin vaimo Päivi jaksoi valittaa syyttävästi: ”Hänen Ahtinsa joutui Urhon kanssa huonoon seuraan ja kiusauksille alttiiksi”. Skeptikko voisi tuohon todeta: se ei kestänyt viinaa siinä missä Urho.
Kirjassa Sylvin läheinen ammattitoveri Marja-Liisa Vartio – Paavo Haavikon puoliso – kuolee, ja Sylvi jää suremaan ja muistelemaan Marja-Liisan kanssa käymiään keskusteluja. Kirjan toinen päähenkilö on Essi (Renvall), joka tuskailee pienissä luvuissa Sylvin muotokuvan kanssa. Essi on selvästi Sylvin puolella, vaikka ei asialle toki voi mitään. Toki nautti Essi Renvallkin suomettuneisuuden ja sen päävaalijan suosiosta saaden palkinnoksi luoda rauhanpatsaan, jonka ”Suomen kansa pystytti rauhanomaisen rinnakkaiselon ja Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden vertauskuvaksi 6.4.1968”. Alistetun kansan teennäinen Neuvosto-rakkauden osoitus.
Ohi livahtavat Hertta Kuusinen ja Olavi Paavolainen ovat jonkin sortin ystäviä, mutta lieneeköhän noissa kontakteissa enemmän kyse myös Urho Kekkosesta ja hänen miellyttämisestään tämän vaimon kautta. Asetelma häiritsi aina Sylviä, vaikka kuinka pyrki olemaan itsenäinen taiteilija.
”En tule yöksi kotiin”, oli Urhon repliikki vaimolleen. Koska Venho katselee kirjansa aihepiiriä Sylvin kautta, emme saa edes mielikuvituksen tuottamaa arvailua, miten nuo muut naiset tasavallan ykkösmiehen vaimoa katselivat, halveksien ehkä. Niin provosoivan näkyvää Urhon kanssa kekkulointi oli.
Yksin ollessaan Katerman mökillä Sylvi purkaa hiljaista raivoaan, yrittää kirjoittaa ja nukkua huonoin tuloksin. Hän kokee menneensä rikki henkisesti jo vuosikymmeniä aiemmin. Hyvän kirjoittamisen avain on lakata ajattelemasta sitä mitä kansalaiset ajattelevat. Urhoakin hän hetkittäin yrittää ymmärtää, mutta litteäksi lyötynä:
”Urhon kanssa oleminen ei ole kenen tahansa miehen kanssa olemista.
Häntä vaanittiin, ja vieläkin vaanitaan, virheliikkeiden takia. On kuin sakaalilauma olisi kannoilla koko ajan. Hänellä on valtavasti vihamiehiä ja noihin aikoihin oli vielä enemmän. Ja mikä pahempaa, kaikki meihin liittyvä repi myös poikia”.
Sakaalilauman yksi ilmentymä oli ratkaisu, johon Aatos Erkko ja Helsingin Sanomat päätyi. Kun Kekkonen lähti ystävättärensä Anne-Marie Snellmanin kanssa lemmenlomalle Italiaan, HS julkisti asian. Kekkonen suuttui, valtakunta kohahti, mutta Urho ei oppinut.
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019.
