Verkkouutiset

Suoria sanoja HS:n kulttuurin politrukeista

Eläkkeellä oleva Helsingin Sanomien kulttuuri- ja kirjallisuuspäällikkö latelee totuuksia ihmeellisistä riippuvaisuussuhteissa eläneistä taiteen vaikuttajista.
MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Sanan käytön mestari – niin tutkijana kuin kirjallisuuden arvostelijana – Pekka Tarkka on rikkonut tähän asti Helsingin Sanomia hyssytelleiden muistelijoiden joukon. Muistelmansa kertovat hyvää ja pahaa, hienoa ja hävettävää entisen työpaikan tunnelmista. Kirja kuvaa pappiskodin kasvattia, kasvusta ”edistykseen”, mutta kyvystä vetää raja järjenkäytön ja poliittisen uskonkiihkon välille.

Satojen henkilöiden kuvauksiin mahtuu ylistäviä anekdootteja ja pippurisia pilakuvia. Hahmot ovat olleet tai ovat yhä olemassa, eikä Tarkka tunnu paljoakaan välittävän siitä, mitä hänen tölväisynsä saattavat herättää. Hän osaa pilkata änkyröitä niin oikealla kuin vasemmalla.

Varsinkin HS:n ja koko Erkkojen hovin äärivasemmistolainen falangi saa kyytiä. Tämän Tarkka tekee nyt, vasta vuosikymmenten jälkeen – vastoin kuin suurin osa muista HS:n aikaa kerranneista. Tähän asti yleinen suhtautuminen taloon pesiytyneeseen äärikommunismiin on ollut kohteliaan vähättelevä.

Esimerkiksi Jukka Rislakin muistiinmerkinnät eivät myönnä, että stalinisteilla olisi ollut juuri minkäänlaista vaikutusta toimituksessa, ja jos oli, se kesti hyvin vähäisen ajan. Aatos Erkko omistajana ja kaiken ylimpänä jää varsin etäiseksi henkilöksi. Tämä hiljaisesti hyväksyi karkeat, aatteellisesti värittyneet toimittajat.

Yhden asian Tarkka unohtaa: HS:n ajoittaisen mielivallan

Vaikka Tarkka inhoaakin ääri-ilmiöitä, hän on tullut sallineeksi yksittäisen toimittajan soveltaman tyrannian. Hän hurskastelee lausuessaan: ”Vierastin valtaa käyttäviä laitoksia”. Mikä muu Erkkolan hovi on kuin vallankäytön linnake. Esimerkiksi kuvataide ja teatteri olivat aika ajoin hyvin yksisilmäisten politrukkien käsissä. Kirsikka Siikala (myöh. Moring) ja Jukka Kajava sovelsivat kirjoittelussaan ylistystä tai halveksuntaa oman aatteensa perusteella.

Pekka Tarkka on rehellisen kriittinen teatteriohjaaja Jouko Turkkaa kohtaan. Hän oli seuraamassa Turkan ohjaajantyötä. He katselivat jo pitkälle harjoitellun produktion etenemistä, kunnes Turkka ryntäsi näyttämölle ja iski yhtä miesnäyttelijää täysin voimin nyrkillä naamaan.

Tarkka piti Turkkaa aluksi hyvänä, mutta toteaa tämän joutuneen harhateille, töiden taso romahti. HS:n teatterikriitikot ylistivät Turkkaa, joka ulkopuolisten, tolkun ihmisten silmissä menetti järkensä. Mahtilehden valta oli joidenkin taiteenalojen kohdalla mielivaltaa. Joskus tyrannia ja sananvapaus tuotti hyvin kummallisia, toki myös joskus myönteisiä yllätyksiä.

Elettiin vuotta 1970, ja Sanoma-dynastia palkitsi kirjailija Hans Selon romaanin Diiva. Selo oli Tarkan kavereita, ja kriitikko Harry Forsblom ylisti teoksen sivun levyisin otsikoin. Olin Uuden Suomen kulttuuritoimituksen jäsen, ja kirjallisuusvastaavamme soitti ihmetellen HS:n kollegoilleen. ”Eiks ollukin hyvä pila”, kuului vastaus. Tuolla kertaa HS:n luokittelulaitos oli ollut suopea, mutta se koitui Selon onnettomuudeksi, nousi päähän.

Kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Tarkka tunnustaa tyrmänneensä Matti Pulkkisen kirjan huolimatta siitä, että tämä oli saanut infarktin ja kirjoitti uuvuttavasti. Miksi niin piti tehdä, lempeämpikin metodi olisi ollut varmasti olemassa? Julkinen teloitus on liian usein ollut osa kriitikon omaa narsismia ja vallan tuntoa. Muistellaanpa vaikka Seppo Heikinheimoa.

Suvi Aholaa Tarkka puolusti, vaikka Aholan kritiikit eksyivätkin oman navan tuijottamiseen: ”Yhteen aikaan Aholan tapana oli aloittaa kertomalla lapsuutensa ja neitovuosiensa muistoja, olipa kirjoitusten aihe mikä tahansa. Otin muistelukset pois, jutut paranivat”. Aholan suojelu muuntui liki patologiseksi, kun Pentti Holappa Finlandia-palkinnon saatuaan arvosteli kriitikkoaan ymmärtämättömäksi. HS ampui tykillä Holappaa: mielipitein, yliön ja pilkkakuvan avulla.

Riippuvuus aineesta ja aatteesta

Alkoholi oli ongelma monelle toimittajalle, sen muistaa 1960-luvulla niitä töitä tehnyt. Viina oli ongelma myös HS:n kulttuurissa, vaikka uhriksi joutuivat myös viattomat. Tässä Tarkka päästää omat virkaveljensä pälkähästä, vaikka soimaa kyllä muualla kulttuurielämässä kännissä hilluneita.

Tiedän muutaman HS:n kriitikon tehneen vuosikausia töitä juovuksissa. Heille se ei ollut yhtä suuri ongelma kuin heidän uhreilleen. Yleisohje oli kääntää HS:lle nöyrästi toinenkin poski, vaikka ko. kriitikko ei olisi kunnolla kirjaasi edes lukenut. En lausu kirjailijoiden nimiä, koska halusivat vaieta. Silti Tarkka halveksii alkoholisteja.

Toinen holismi oli Moskovan ja kommunismin ihailu, jossa prototyyppinä aloitti Pentti Saarikoski, perässään von Bagh, Chydenius, Korhonen, Mikkola, Oksanen, Rossi ja monet muut, jotka toteuttivat Leninin lähetyskäskyä. ”Monet vanhat kaverit hukkasivat järkensä””. Yhä HS kuitenkin ylläpitää stalinismin romantisointia.

”Toimittajakoulun jämät”

Tarkka manailee, että kulttuuriosastolle annettiin HS:n toimittajakoulusta jämiä, yhteistyöhön sopeutumattomia. Yksi heistä oli merkillistä itseihailua harrastanut Mattiesko Hytönen:

”Vapaa-aikoina hän voimaili ja kasvatti lihaksiaan, hän paisui ja pullistui. Hän piti keuhkot täynnä ilmaa ja yritti olla puhuessaankin hengittämättä, jotta rinnanympärys näyttäisi mittansa… Ei Hytösestä ollut kulttuuriosaston töihin. Häntä voi verrata urheilutoimittajaan, joka ei ole koskaan urheillut, ei edes käynyt katsomossa. Kehonrakennusta lukuun ottamatta.”

1960-lukua käsittelevissä ylistysvirsissä ihmetyttää Hannu Salaman Juhannustanssit, mikä herätti kirjasodan, jonka presidentti Urho Kekkonen armahduksellaan lopetti. Olen kirjaa jälkikäteen lukenut ja aina
kummastellut: mikä siinä on niin nerokasta? Jumalan pilkkako, mikä oli monelle toki suuri ilo. Tänäänhän harva näkee jumalanpilkassa mitään kovin sankarillista.

Ei ehkä Tarkkakaan, jos tulee tutustuneeksi tuoreeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätökseen: ”Muhammedin solvaaminen voi lietsoa ennakkoluuloja ja vaarantaa uskonrauhan”, eikä asia kuulu istuimen mukaan edes ilmaisuvapauden piiriin. Tuohon ei voi kuin todeta: uskomatonta.

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia. Otava 2018.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
Uusimmat
MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)