Talvisodan päättymisestä tulee 13. maaliskuuta kuluneeksi 80 vuotta. Sota-aiheista paljon kirjoittaneen Pekka Jaatisen uusi romaani Suomussalmi kertoo kaunistelematta Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevista hetkistä talvella 1939-1940.
Henkilöhahmot ovat osin todellisia, tapahtumien yksityiskohdat sekoitus arkistoista kaivettua faktaa ja toinen puoli mielikuvitusta.
Romaani tutkailee taistelujen kulkua kahdesta vastakkaisesta näkökulmasta. Puna-armeijan riveissä oppaana ja tulkkina toimiva, Neuvostoliittoon Suomen punavankileiriltä paennut Julius Pekanpoika Hytti on oivallinen Josif Stalinin käskyläinen. Hän tottelee kuuliaisesti mielipuolisesti käyttäytyvää esimiestään, Lev Zaharovitsia, joka oli Puna-armeijan poliittisen päähallinnon päällikkö, toveri Stalinin ystävä ja lähin alainen.
Suomen valloittamisessa epäonnistuneet monet kenraalit kohtasivat loppunsa muutaman minuutin oikeudenkäynnin jälkeen.
Jyrkän vastakkaisen näkökulman kirjaan tuovat lukuisat suomalaiset sotilaat, joille valloitusarmeijan päämäärä pian selviää. Suomi olisi katkaistava Suomussalmelta Ouluun suuntautuvalla nopealla parin viikon operaatiolla. Yllätys ja vihollisen ylivoima on lähellä onnistumista.
Puna-armeijan lavastus toimi siten, että ensin hyökkääjille jaettiin paukkupatruunat. Oletus on, että niiden pelästyttämät suomalaiset ryhtyvät puolustustaisteluun, jolloin neuvostoliittolaiset joutuvat viattomina aseellisen hyökkäyksen kohteiksi. Suomi siis aloittaa sodan.
Kirja ei ole suurten sankarihahmojen uudelleen lämmittämistä. Sellaiset tunnetut hahmot kuin Hjalmar Siilasvuo, Paavo Susitaival ja Alpo Marttinen livahtavat tapahtumien tiimellyksessä kuin ohimennen.
Suomalaisten kokemuksia heijastelevat heihin verrattuna miehet esikuntien lämmön ulkopuolella, viikkokausia metsissä värjöttelevät ja puutteellisissa varusteissa hyökkäilevät surulliset sankarit.
Kun tämän päivän asevelvollisuudesta kieltäytyviä ihmettelee, kahdeksan vuosikymmenen takaiset olosuhteet saavat vertailut vaikuttamaan melkein rivoilta. Nyt osaa nuorista armeijaa pelkäävistä vieroksuu tusinavessoja tai nukkumista yhteistuvissa! Niin on ihminen yliherkistynyt ja menettänyt sietokykynsä vähäisimpienkin hankaluuksien suhteen. Entäpä jos vielä tossut kastuvat?
Hyinen kohtaus Palovaarassa
Talvisodan alkuhetkien karmaisevimpia episodeja koetaan vihollisen tunkeuduttua rajan yli Juntusrannan tienoilla. Hyökkäys kohti Suomussalmea alkaa. Pienet, muutamien kymmenten miesten suomalaiset yksiköt joutuvat perääntymään. Siviileistä ei ole pidetty huolta, evakuointeja on lykätty ja mahdollisuudet puolustautumiseen ovat aluksi olemattomat.
Sodan alkuhetkien paniikki kiteytyy Juntusranta-Suomussalmi tien varrella, kun vänrikki, teologian opiskelija Martti Elo ja luutnantti Arvo Airanne kohtaavat. Elo kiiruhtaa pohjoisen suunnasta kertomaan vihollisen suunnattomasta ylivoimasta. Suomen sisällissodan ja Viron vapaussodan kivenkova veteraani Airanne on tulossa taas etelästä katsastamaan tilannetta. Elo on paniikissa, ja Airanne uhkuu tunteetonta halveksuntaa nuorukaista kohtaan.
Elo saa nuhteet, mutta jatkaa matkaansa. Airanne puolestaan säntää kohti pohjoista. Kohtaamista on kuvailtu monasti, mutta lopputulema on aina yhtä karmea. Lyhyen matkaa reellä taivallettuaan Elo pysäyttää, ottaa jalkineen ja sukat jalastaan, laukaisee kiväärin varpaallaan kohti päätään.
Huolimatta kohtauksen dramatiikasta Pekka Jaatisen kerronta ei asiaan jähmety, vaan jatkaa sekasortoisen, silloin vasta muutaman vuorokauden mittaisen talvisodan alun kuvausta. Tilanne livahtaa lukijan ulottumattomiin niin lyhyesti, että siinä voisi olla syy jopa kokea pettymys.
Asetelma ja sen puitteet tarjoaisivat mittavampaankin pysäytykseen. Siinähän kohtaavat kaksi päinvastaisessa mielentilassa olevaa ihmistä ja heidän kokemustaustaansa: nuori, epätoivoiseen avunhakutehtävään lähtenyt nuorukainen, takana 10000 vihollista, toisena osapuolena turvallisista olosuhteista liikkeelle lähtenyt käskyttäjä, kovanaama. Airanne oli liki 20 vuotta Eloa vanhempi, karaistunut mutta haavoittui ja kuoli hänkin muutamaa kuukautta myöhemmin.
Vihaa, harhoja, sankareita
Puna-armeijaan kutsuttujen kyltymätön inho Suomea ja sen lahtareita kohtaan oli punapropagandan kivettämää. Sanakäänteet olivat Otto Wille Kuusisen ja tämän esikunnan luomaa julistusta samalla, kun Suomen työväestö haluttiin pelastaa.
Yllätys onkin hyökkääjien riveissä toimivalle tulkille Julius Hytille suuri, kun kahdessa vuosikymmenessä suomalaiset ovatkin toipuneet vuoden 1918 sodasta ja näkevät Stalinin hirmuvaltion olemassaolonsa uhaksi.
Raakuus on sodankäynnin yksi ilmenemismuoto, eivätkä siinä surmatyöt poikkea toisistaan. Suomalaisilla oli viholliseen verrattuna suurempi motivaatio pelastautua, Puna-armeijan sotilasta valvoi takana pistoolin kanssa hilluva politrukki valmiina antamaan niskalaukauksen, jos epäusko valtasi pohjoisen talveen etelästä lähetetyn Suomen vapauttajan.
Väsyneet sotilaat kärsivät. He näkevät näkyjä siinä, missä uskonsa kommunismiin menettävä Hytti: taivaalle ilmestyy pahaenteinen suuri enkeli. Ilmiöstä on kirjoitettu paljon. Niin rintamalla kuin kodeissa enteitä, ihmiskohtaloita ja kellonlukemia on yhdistelty. Oliko taivaalle ilmestynyt enkeli selin vai kasvot kohti katsojaa, ne herättivät joissakin toivoa ja toisissa epätoivoa.
Pekka Jaatinen: Suomussalmi. Talvisota 1939-1940. Johnny Kniga 2019.
