Suomen itsenäisyyttä ja sen nykyoloja halveksivat eivät hyväksy sanontaa ”on lottovoitto syntyä Suomeen”. Silti vuoden 1914 jälkeiset ajat todistavat, että meitä kohtasi satumainen tuuri. Moni valtio erkani hajoavista imperiumeista ja itsenäistyi. Vain harva piti kansanvaltaisen hallinnon, ja toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto alisti lukuisan määrän valtioita rautaesiripun taakse.
Ensimmäinen maailmansota tiesi neljän suurvallan romahdusta: Saksan, Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Osmanien valtakunnan. Versaillesin sopimus pirstoi Euroopan vähemmän viisaiden jakolinjojen olotilaan. Voittajien sanelemat ehdot eivät estäneet revanssihenkeä syntymästä. Sanelurauhasta tuli hidas aikasytytin seuraavaan sotaan.
Kaikki tuhkasta muodostuneet valtiot eivät olleet oloiltaan kypsiä kehittymään elinkelpoisiksi. Monen untuvikkovaltion tie kulki kohti sisäisiä erimielisyyksiä ja vähitellen voimistuvien suurvaltojen – Saksan ja Neuvostoliiton – ahneuden kitaa.
Suomen ja Baltian maiden kohtalot eivät muistuttaneet toisiaan. Venäjän valloittama Suomi sai Ruotsin siirtomaavallan jälkeen elää yli sata vuotta rauhassa. Venäjä otti Suomen haltuunsa taitavasti, taitavammin kuin Fortum on osannut käsitellä Saksan uusia omistuksiaan. Venäjä katsoi hyvänä, että Suomen haltuunotto tukeutui vanhaan virkamiehistöön ja oikeudellisiin asetelmiin.
Suomi eli sivussa ja sovussa
Mari Vares on lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori ja oppikirjailija. Vesa Vares on puolestaan Turun yliopiston poliittisen historian professori. Heidän tietoteoksensa on asiallinen historian jännityskertomus, ei kylläkään viihteellinen.
Kirja asettaa Suomen 1. maailmansodan jälkeisen kehityskulun eurooppalaisiin viitekehyksiin: miten meillä ja muualla Euroopassa vuosituhannen viimeinen vuosisata alkoi muovautua. Jo siirtyminen Venäjän valtaan tapahtui varsin
lempeästi:
”Toisin kuin Irlannilla, Puolalla ja Unkarilla, Suomella ei ollut kapinallisen kansakunnan mainetta isäntäimperiuminsa silmissä. Päinvastoin: keisari Nikolai I, joka tunnettiin ympäri Eurooppaa taantumuksen symbolina ja kapinoiden kukistajana, jopa käski suoraan virkamiehiään jättämään Suomen rauhaan, koska se oli hänen mukaansa hänen laajan valtakuntansa ainoa kolkka, joka ei ollut koskaan aiheuttanut hänelle hetkenkään huolta.”
Autonomian aika oli itsenäistymisajatusten kasvulle otollinen. Muodissa ollut kansallisuustunne yhdessä järjestäytyneiden olojen myötä kypsytti meillä halun irtautumiseen Venäjästä.
Onneksi emme olleet osallisena 1. maailmansodassa. Vallankumous idässä, jääkärit ja Saksan apu tarjosivat sopivan tilaisuuden. Saksan neuvo oli: itsenäistykään! Venäjän kapinallisten neuvo puolestaan Suomen punaisille: vallankumoukseen! Edessä oli kuitenkin kansallinen tragedia.
Sosialidemokraattien onneton päätös ryhtyä punakapinaan sytytti sisällissodan. Vain meillä noin verisestä sodasta toipuminen oli mahdollista. Sotaan ryhtyneet sosialidemokraatit olivat mukana saman sotavuoden lopulla demokraattisissa vaaleissa, ja 1920-luvun puolella sisällissodan aloittaneet ja hävinneet muodostivat oman vähemmistöhallituksensa.
Myytti kahtiajakautuneista 1920- ja 1930-luvuista
Suomesta ei tullut hävinneen Saksan siirtomaata, ei kuningaskuntaa eikä Neuvosto-Venäjän diktatuurin vasallia. Varekset kumoavat myytin punaisiin ja valkoisiin jyrkästi jakautuneesta Suomesta. Tätä vastakohtaisuutta ääriliikkeet ovat ylläpitäneet omaa merkitystään pönkittäen.
Jälkikäteen viisastellen Tarton rauha 1920 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä ei ollut häpeä. Se lopulta sinetöi Suomen kansainvälisen aseman itsenäisenä valtiona. Vaikka rauha ei suonut meille Suur-Suomea ja Itä-Karjalaa, se siunasi Petsamon, Viipurin ja huomattavan osan Karjalan kannasta meille kuuluvaksi.
Suomettuneisuuden vuosina Vladimir Leninin kiiteltiin antaneen Suomelle itsenäisyyden, mutta tosiasiassa hän suunnitteli nielaisevansa meidät myöhemmin. Josif Stalin rikkoi rauhan, yritti vallata Suomen, mutta aseisiin tarttuminen pelasti Suomen. Baltian maat alistuivat.
Suomen yksimielisyyttä ei nähty vasta talvisodassa. Sopuisat olot ilmenivät toki Stalinin sorron torjunnassa. Ryssävihakin jäi oikeastaan julkisuudessa vähäisemmäksi kuin fennomaanien inho ruotsinkielisten valta-asemaa kohtaan. RKP oli jääkylmä suhteessaan suomalaiskansallisia pyrkimyksiä kohtaan. Silti kirjan tekijät luonnehtivat Suomea yhtenäisvaltioksi vastoin kuin vaikkapa Puolaa. Onnemme perustui hallintomme vanhaan, järjestäytyneeseen traditioon.
Vuoden 1918 kokemus oli osaltaan pönkittämässä demokratiaa: kovin moni ei halunnut enää kokea vastaavaa. Omistajasuvut integroivat työväestönsä osaksi omaa ja laajempaa yhteiskuntaa. Parlamentarismi velvoitti yhteiseen päätöksentekoon ja päätösten kunnioittamiseen.
Nykyisen pääministerimme muutaman vuoden takainen ulina pakkolaeista on irvokasta parlamentarismin halveksuntaa. Äärioikeiston kapina lopetettiin. Vain SKP:sta muotoutui pysyvä vallankumoukseen pyrkivä demokratian vihollinen.
Itsenäisyytensä saaneista valtioista Suomelle löytyy mainioita vertailtavia. Esimerkiksi Itävallasta tekijät antavat jopa hauskan luonnehdinnan: ”Itävalta ja Unkari jäivät ikään kuin jäljelle kaksoismonarkiasta, ja kun Itävallan liittyminen Saksaan kiellettiin rauhansopimuksessa, Itävalta kehittyi omaksi, joskaan ei itsestään kovin innostuneeksi pikkuvaltioksi.”
Ilkikurisesti: myöhemmin Saksaan liitetystä ja 2. maailmansodan jälkeen itsenäistyneestä Itävallasta fasismin voittaneet suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto löysivät YK:n pääsihteerin. Itävaltalainen ehdokas – ex-natsiupseeri – oli enemmän CIA:n ja KGB:n mieleen kuin suomalainen, juutalainen Max Jakobson. Tätä on oikeuden ja järjen logiikka. Huomautus kirjan ulkopuolelta.
Kirjan loppuosassa tekijät manailevat muun muassa elokuviemme hataraa historian tuntemusta: ”…suomalaiset elokuvat vuodesta 1918 muistuttavat länsieurooppalaista sotaelokuvien genreä, jota voi luonnehtia lähinnä pasifistiseksi. Sen mukaan sodasta ei voi seurata mitään hyvää kenellekään, paitsi jos kyseessä on natsien kukistaminen.”
Mari Vares & Vesa Vares: Valmis valtioksi. Suomi ja eurooppalainen itsenäistymisaalto. Docendo 2019.
