Raittiusaatteen kannattajille Suomen armeija on ajoittain ollut helvetillinen paikka. Nuhteettoman elämäntavan kannattajat ovat olleet aina vähemmistönä, jota iloluontoiset reippaan nautinnon soveltajat ovat pilkanneet.
Dosentti Lasse Laaksosen kirjassa lukija tuntee suoranaista sääliä vaikkapa kenraali Karl Wilkamaa kohtaan. Tämä oli tasavallan armeijan ensimmäinen sotaväen päällikkö ja ns. raivoraitis.
Wilkama vaati armeijalta raittiutta siinä määrin, että hän joutui tiukkuutensa johdosta vaikeuksiin, vaikka alkoholin kirot tunnettiin ja tunnustettiin laajalti. Hänen tinkimättömyytensä jakoi ympärillä olevat ystäviin ja vihollisiin. Yksi kannattajista oli pääministeriksi noussut Kyösti Kallio – raitis, kun taas epäilijöihin kuului 1920-luvulla presidentti Lauri Kristian Relander, joka oli vastustanut kieltolakia.
Voisi hyvinkin sanoa, että Wilkaman jyrkkyys alkoholin suhteen koki tappion. Hänen yksi vastakohtansa oli suojeluskuntien päällikkö, jääkärieversti Lauri Malmberg, joka yleni jääkäriupseereista toiseksi nopeimmin kenraalikuntaan.
Malmberg oli veltostunut tykistörykmenttinsä johdossa Hyrylässä, jonne hänen seurakseen pesiytyi lääkäriksi Väinö Lindén. Yhdessä kirjailija Eino Leinon vieraillessa Hyrylässä herrat saattoivat perehtyä shakkiin ja hopeateehen. Lääkärit olivat kieltolain aikana mukavia kavereita, heillä kun oli aina sopivaa reseptilääkettä.
Kasarmielämä upseerikasinoineen tarjosivat suojatun hauskanpidon, jota eivät tarkastuksetkaan kauheasti päässeet katkomaan.
Ei kapinaa juovuspäissä
Jääkäri(”kapina”)kenraalimajuri K. M. Wallenius oli ongelmien tuottamisessa omaa luokkaansa. Häntä kuvaillaan röyhkeäksi, suulaaksi ja juopoksi. Hän oli mottitaistelutaktiikan sankari, hurjapää, joka osallistui Suomen jo itsenäistyttyä Vienan retkikunnan sekä Petsamon retkikunnan selkkauksiin niiden johtajana.
Hän oli häirikkö, joka liitettiin lokakuun 1930 presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditykseen, istui tutkintovankeudessa, mutta vetelä prosessi johti syytteen raukeamiseen.
Kaikki kytkeytyi reippaaseen alkoholin käyttöön, samoin kuin vuoden 1932 Mäntsälän kapina. Sinne rientänyt suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg pidätti Walleniuksen joukon ja lauma siirtyi Helsinkiin, mutta reissu muuttui ryypiskelyksi, jota puitiin myöhemmin.
Rettelöinti päättyi siis samoin kuin Moskovan vallankaappausyritys 1991, jossa viinalla oli myös ratkaiseva vaikutus. Opetus oli alkoholista riippuvaisten kapinallisten kannalta ikävä: ryhtykää vain selvin päin.
Laaksosen kirjan yksiä syvällisimpiä mietelauseita on Walleniuksen tokaisu kirjeessään C. G. E. Mannerheimille: ”En ole kuullut koskaan sotapäälliköstä, joka olisi raittiusmies”. Päiväys oli syyskuun puoliväliltä 1941, jolloin jatkosotaa oli käyty kolmisen kuukautta. Mannerheim ei kelpuuttanut häntä palvelukseen pyynnöistä huolimatta. Sota ei sellaista miestä kaivannut.
Mannerheim, alkoholi ja juopot alaiset
Tunnettua on, että marsalkka Mannerheim oli saanut nuoruudesta lähtien tottua alkoholiin ja välillä sen varjopuoliinkin. Kun hänestä tuli itsenäisen Suomen sankari, hän oli aloittanut jo oman brändäämisensä:
harkittu pukeutuminen, pidättyväinen käytös, tarkka oman arvon tunto ja etäisyys liki kaikkiin – siinä profiloimisen taktiikka.
Pokka piti, vaikka jokunen tutkija onkin laskeskellut marskin litkimiä drinkkejä ja vertaillut niitä tämän päivän terveyssuosituksiin syytösten sävyin.
Tietämän mukaan aikuinen marski ei töppäillyt, mutta alaisten joukossa oli useita sellaisia, joista oli kannettava huolta. Mielenkiintoinen taistelupari päämajassa marskin silmien alla oli operatiivinen johtaja eli päämajoitusmestari Aksel Airo ja hänen monesti opponenttinsa Aladar Paasonen, tiedustelujaoston päällikkö vuosina 1942-44, kunnes hän matkasi Mannerheimin mukana Sveitsiin tämän muistelmien yhdeksi haamukirjoittajaksi.
Ennen päämajaan siirtymistään Paasonen toimi raittiin presidentti Kallion adjutanttina. Työhönottohaastattelu sujui näin: ”Minkälainen on teidän dieettinne?” Tähän Paasonen: ”En ole raivoraitis, mutten juoppokaan”.
Airo oli suorakäytöksinen tuurijuoppo, Paasonen kurista vähät välittävä salonkiupseeri, joka oli toiminut sotilasasiamiehen tehtävissä. Diplomatiaahan pidetään kultivoituneeksi tavaksi harrastaa alkoholismia. Näiden herrojen käyttäytymistä ylipäällikkö joutui sietämään.
Juopoilla oli tuuria tai uskollinen pelastaja
Laaksosen teos on hyvä tutkielma päämajan elämästä. Marski katseli Airon alkoholinkäyttöä läpi sormiensa, mutta antoi huomautuksia. Mikä lienee ollut tilanne Airon ja marskin kesken, kun Airo vastasi tämän kysymykseen, mitä tehdä hyökkäyksen tapahtuessa: ”Meillä on valmiit suunnitelmat, mitä tehdään. Sitten mietitään, mitä tehdään jatkossa.”
Noin nokkelista vastauksista alaiset ovat saaneet kenkää, mutta Airoa Mannerheim sieti ja kunnioitti tämän ”ominaisuuksista” huolimatta.
Toinen kenraali, jota marski jaksoi kestää oli Taavetti ”Pappa” Laatikainen. Hän oli luotettu rintamakomentaja Maaselän kannaksella ja jatkosodan lopussa Karjalankannaksella. Hän oli muita vanhempi, tukevatekoinen ja omapäinen. Hänellä oli tapana kadota työpaikalta.
Papan alainen eversti Valo Nihtilä kertoo hyvin tyypillisen tarinan:
”Hän (Laatikainen) sanoi: Minä menenkin nyt saunaan. Ihmettelin, mikä saunaan menoaika silloin oli mutta en ymmärtänyt kysyä, mihinkä hän edes menee saunaan. Tuli ilta eikä häntä kuulunut. En tiennyt miten hoitaa armeijakuntaa, kun en saanut nimiä papereihin. Annoin sitten puhelimitse käskyjä. Laatikainen soitti seuraavana päivänä puolen päivän aikaan: ”No mitenkäs siellä hurisee?” Minä pyysin häntä tulemaan nopeasti jo allekirjoitustenkin takia. ”Hoida sinä ne sotatoimet. Sehän on sinun alaasi. Minä tulen sitten kun kunniamerkkejä jaetaan.”
Onneksi suurillakin sotureilla oli heidän pimeinä hetkinään alaisia, jotka suojelivat suurmiesten mainetta ja pelastivat vielä paljon enemmänkin, kenties satoja, jollei tuhansia ihmishenkiä.
Lasse Laaksonen: Viina, hermot ja rangaistukset 1918-1945. Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat. Docendo 2017.
