Sananvapauden puolustajat joutuvat joskus rikkomaan periaatettaan. LEHTIKUVA/MARKKU ULANDER

”Omien uskovien pilkkaaminen on sallittua, muu-uskovien paheksuttavaa”

Mahdollisuus sanoa ja kirjoittaa jakautuu epätasaisesti, tasa-arvo on siinä mahdottomuus.

Professori, ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kokosi nimekkään joukon kertomaan suhteestaan sananvapauteen. Jokainen sananvapautta julistava on joutunut myös rikkomaan tuota kaunista periaatetta. Sananvapaus ei tarkoita sitä, että kuka tahansa saisi puhua ja kirjoittaa mitä tahansa.

Sananvapauden periaate on yhtä kaunis kuin että jokaisella on oltava oikeus asuntoon, terveydenhoitoon tai vaikkapa ihmisarvoon. Vaikka haluaisit äänesi kuuluville, edessäsi voi olla auktoriteetti, joka ei halua mielipiteillesi pääsyä julki. Tätä valtaa tiedotusväline käyttää joka päivä.

”Sananvapaus ei ole itsetarkoitus. Olen siinä mielessä suomettarelainen”, sanoo kirjassa toimittajaveteraani Jyrki Vesikansa. Hän oli aikoinaan Uuden Suomen Saksan kirjeenvaihtaja, joka joutui äkkiseltään keksimään suomalaisen vastineen saksalaissanalle Finlandisierung, englanniksi finlandisation. Termiä sovellettiin maahan, joka on hävinnyt sodan ja jossa demokratia vallitsee, mutta hallituksen muodostamisessa pitää ottaa naapurisuhteet huomioon. Ensin se oli Saksan omassa sisäisessä käytössä.

Suomettuminen-termi oli siis sanakäännös, joka kuvasti käyttäytymistä: se oli havaittavissa itsesensuurina, josta taiteilija esseisti Carl-Gustav Lilius kirjoitti huomiota herättävän artikkelin 1970-luvulla. Vesikansa muotoilee tämän sensuurin muodon niin, että siitä tuli sisäpoliittinen oppi:

”Suomessa pelitilaa kavennettiin itse. Kekkonen pyrki siihen, ettei joudu kriittiseen tilanteeseen. Hän ennakoi asioita. Kekkonen tiedosti pelin hengen, mutta hänen oppilaansa ottivat kaiken liturgian tosissaan. Kokoomuksessa kanervalaiset ryhtyivät jahtaamaan ulkopolitiikassa hairahtuneita, mutta siinä mentiin kummallisuuksiin”.

Vesikansalla on kertoa esimerkkejä Uudesta Suomesta, jonka päätoimittaja Pentti Poukka myös käytti tehtäväänsä kuuluvaa oikeutta julkaista tai ei julkaista. Se on luontaista valtaa, josta harva Vesikansan tapaan osaa näin vapaasti kertoa. Hän ei tässä yhteydessä kuvaile, miten vapaa foorumi US kuitenkin Poukankin aikana kuitenkin oli, vaikka toisin leimaillaan. Sen toimittajina oli kosolti vasemmistolaisia, joiden joukkosiirtymä 1960-luvulla Helsingin Sanomiin toki vähensi Uuden Suomen vasenpitoisuutta.

Entäs Erkkolan hovi?

Helsingin Sanomat on julistanut mielellään puolustavansa sananvapautta, mutta kummallisen usein on ollut kyse vain sen omasta sanomisen vapaudesta. Sanomien toimituksesta suorasukaista kokemustietoa kertoneet toimittajat ovat joutuneet usein kompastumaan lehden johdon heille asettamaan julkaisukynnykseen.

Tässä kirjassa tuosta yksittäistä talotoimittajaa kohtaavasta sananvapauden rajoittamisesta antaa todistuksen emeritustoimittaja Jukka Rislakki – poliittisesti virittäytynyt tutkiva journalisti. Hän on tehnyt kantaaottavia ja syvällistä pengontaa edellyttäviä artikkeleita, lukuisia kirjojakin. Rislakki kertoo, kuinka vaikeata oli joskus saada toimituksen johto julkaisemaan hänen paljastuksiaan. Muissa yhteyksissä esimerkiksi pilapiirtäjä Kari Suomalainen, ulkomaantoimittaja Martti Valkonen ja rikostoimittaja Harri Nykänen ovat valitelleet tai kokeneet samaa.

Ollakseen maan mahtavin tiedotusväline Helsingin Sanomat on vuosikymmenten aikana osoittautunut omasta kunniastaan hiirenherkäksi. Kun Harri Nykänen paljasti Erkko-konsernin televisiokanavalla (nelonen) ketä tunnettua poliitikkoa epäiltiin seksuaalisesta häirinnästä mediakriittisessä ohjelmassa ”Palaneen käryä”. Veikkaus Oy:tä johtaneen ja Sanomien johdon hyvän ystävän Matti Ahteen nimen mainitseminen vastoin HS:n päätoimittajan Janne Virkkusen lupaa oli majesteettirikos.

HS erotti Nykäsen ja konserni lopetti ko. ohjelmasarjan. Se mediakriittisyydestä ja sananvapaudesta. Kirjassa Virkkunen ei muistele tuota sananvapausepisodia. Luotettavaksi tiedotusvälineeksi julistautuneella on siis lommoja myös omassa otsassaan.

Suuria sotia

Kirjassa kuvataan maassamme sadan vuoden aikana tapahtuneita kamppailuja sananvapauden puolesta. Hannu Salaman jumalanpilkkaromaani ”Juhannustanssit” otetaan näissä yhteyksissä aina esille. Kirjailija myönsi tarkoituksellisesti pilkanneensa, uskovaiset tahot kun nostivat mekkalan, ja syyte rangaistuksineen oli taattu. Presidentti Kekkonen kuitenkin armahti, ja niin tuosta jumalanpilkasta tulikin sankariteko ja suoranainen suosittelu pilkanteolle.

Eri mieltä edellä mainitusta oli kustantaja Caius Kajanti. Hän antoi vuonna 1989 Kai Ekholmin haastattelemana Salaman kirjasta arvosanan: ”Kirjana se on huono”. Toden totta, lukekaa jos jaksatte. Suomessa omien uskovien pilkkaaminen on sallittua, muu-uskovien paheksuttavaa.

Kajanti oli muuten eniten sensuroinnista kärsinyt suomalaiskustantaja. Hänen julkaisemansa Henry Millerin ”Laulu tulipunaisesta rubiinista” oli uralle tuhoisa. Helsingin Sanomat julkaisi 21 henkilön vetoomuksen teoksen takavarikoimiseksi, mikä myös tapahtui. Allekirjoittajien joukossa oli kolme arkkipiispaa. Prosessin seurauksena kaiken menettänyt Kajanti heittää herjan: ”Todennäköisesti Suomen arkkipiispan viran pätevyysvaatimuksena on ainakin yhden kirjarovion sytyttäminen”.

Tehkää kuten neuvon..

Liian moni ”vallan vahtikoira” eli tiedotusväline puhuu kauniisti sananvapaudesta. Käytännössä toiminta sen puolesta on vaikeusasteeltaan haastava, eikä sananvapaus voi toteutua kaikkia tyydyttävällä tavalla. Sen tämäkin kirja kertoo kouriin tuntuvasti. Mielipiteen vapaus on selvyys, mutta ei se, että mitä tahansa voisi sanoa julkisuudessa, missä tahansa.

Yksi kummallisuus kirjaan sisältyy. Miksi ihmeessä Suomen pankin pääjohtaja, Erkki Liikanen on nostettu jalustalle sananvapaudesta lausumaan? Entinen teiniliiton äärivasemmalla toiminutta vetäjää ja myöhemmin DDR:n sekä KGB:n ystävää haastatellaan, kuin hän olisi jonkinlainen sananvapaustaistelija. Tämä kirja olisi tarvinnut sivuilleen enemmän sankareita.

Tiellä sananvapauteen 1917-2017 – Kekkonen, jumala, seksi. Helsingin Sanomain Säätiön rahoittama ja Kansalliskirjaston Gallerian julkaisu nro 16. Into 2017.

 

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt