Sotatieteiden tohtori Heidi Ruotsalainen käsittelee väitöskirjaansa pohjautuvassa kirjassaan suomalaisten sotilasasiamiesten tiedustelutoimintaa maailmansotien välisenä aikana.
Sotilasasiamiesten keskeinen tehtävä on koko ammattiryhmän alusta lähtien ollut tiedon hankkiminen ja välittäminen. Sotilasasiamiesten tiedonhankinnassa hyödynnettiin tietojen vaihtoa, ja vaihtokauppajärjestelmässä painoarvoa oli niin maiden virallisilla suhteilla kuin henkilökohtaisilla ystävyyssuhteilla.
Järjestelmän luojana Oscar Enckell
Suomalaisen sotilasasiamiesjärjestelmän loi Oscar Enckell, joka oli tehnyt uransa Venäjällä. Häntä on kuvattu tsaarin armeijan tiedusteluspesialistiksi, joka johti hyvin monisyistä agenttiverkostoa Euroopan valtioissa. Enckell toimi myös Venäjän sotilasasiamiehenä Italiassa. Bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen hän siirtyi Serbian armeijan palvelukseen.
Kenraali C.G.E. Mannerheimin pyynnöstä eversti Enckell tuli Suomeen ja hänet ylennettiin kenraalimajuriksi sekä nimitettiin Yleisesikunnan päälliköksi. Enckell toimi tehtävässä vuoteen 1924 saakka.
Sotilasasiamiesjärjestelmä lähti liikkeelle Enckellin omaksumien venäläisten oppien pohjalta. Suomen ensimmäiset ulkomaille akkreditoidut sotilasasiamiehet olivat Enckellin tavoin entisiä Venäjän armeijan upseereja ja kenraalimajuri tunsi heidät kaikki entuudestaan. Heidät valittiin, koska he sopivat seurapiireihin ja olivat sotilasarvoltaan tarpeeksi korkealla. Jokaisella oli myös sotakokemusta.
Sotilasasiamiesverkosto rakennettiin Suomen kannalta keskeisiin valtioihin, kuten Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Neuvosto-Venäjälle.
Rahapula vaivasi
Ruotsalainen toteaa, että suomalaisen sotilastiedustelun lähtökohdat olivat täynnä realiteetteja. Ne kiteytyivät kahteen tosiasiaan: Neuvostoliiton uhkaan ja rahaan. Nämä tekijät muodostivat lähtökohdan myös sotilasasiamiesjärjestelmän kehittämiselle.
Kun sotilasasiamiesverkostoa kehitettiin, kroonisen rahapulan takia ongelmaksi muodostui erityisesti palkkaus. Suomen sotilasasiamiehet saivat suhteellisen huonoa palkkaa erityisesti 1920-luvun alussa. Kiusalliseksi tämän teki, koska sotilasasiamiesten tuli hoitaa myös kalliita edustustehtäviä.
Monesti sotilasasiamiehet joutuivat pyytämään Yleisesikunnalta takaisin omia varojaan, joita olivat käyttäneet työn tekemiseen. Takaisinmaksu oli ajoittain erittäin hidasta, mikä taas heikensi sotilasasiamiesten työskentelymahdollisuuksia.
Yleisesikunnassa tiedostettiin myös hyvin, miten paljon vähemmän palkkaa sotilasasiamiehet saivat verrattuna lähetystöjen muihin virkamiehiin. Oli selvää, että palkkauskysymys haittasi sopivien upseereiden saamista sotilasasiamiehen tehtäviin.
Tiukka taloustilanne 1930-luvun alussa pakotti jopa jättämään täyttämättä joksikin aikaa sotilasasiamiehen paikat Berliinissä ja Lontoossa. Poliittisesti tämä ei ollut kaikkein järkevintä.
Moskovan lähetystössä turvallisuusasiat retuperällä
Suomen Moskovaan sijoitetulle sotilasasiamiehelle oli annettu lukuisia tehtäviä. Hänen oli muun muassa pidettävä silmällä rautatie- ja maantieverkoston tilaa ja kehitystä erityisesti Suomen rajan läheisyydessä.
Tehtäviin kuului myös selvittää Neuvostoliiton rauhanajan joukkojen sijoitukset, niiden muutokset sekä joukkojen henki. Joukkojen siirroista ja sijoituksista voitiin päätellä aikamääreitä mahdollisen liikekannallepanon varalle. Sotilasasiamiehen piti luoda suhteita viranomaisiin, jotta hän saisi liikkua etenkin Karjalan kannaksella. Tehtäviin kuului myös hankkia mahdollisuuksia osallistua virallisessa asemassa puna-armeijan sotilasharjoituksiin.
Laadittuja asiakirjoja säilytettiin Suomen Moskovan lähetystössä, missä tiedon suojaaminen oli erityisen tärkeää tehokkaan neuvostovakoilun takia. 1920-luvun puolivälissä selvisi, että tietoa vuoti suoraan Neuvostoliiton valtiolliselle poliisille GPU:lle. Lähetystön kassakaappi oli venäläistä alkuperää, joten avain oli jo valmiiksi GPU:n käytössä.
Muutoinkin tehdyssä selvityksessä todettiin, että lähetystön turvallisuusasiat olivat täysin retuperällä, asiakirjoja lojui työpöydillä ja venäläinen henkilökunta sai liikkua vapaasti tiloissa.
Kesällä 1927 Moskovaan akkreditoitu eversti Carl Bror Aejmelaeus-Äimälä ajautui ongelmiin Leningradissa GPU:n kanssa. Neuvostolähteiden mukaan eversti oli kuvannut ilmatorjuntaharjoituksia, joihin häntä ei edes ollut kutsuttu. Suomalaisen näkemyksen mukaan kyseessä oli yleisölle avoin ilmapuolustusviikko, jonne myös Suomen sotilasasiamies meni. Eversti oli kuvannut kaupungilla ilmatorjuntatykin ympärille kerääntynyttä väkeä, jolloin GPU otti hänet kiinni.
Menivät tapahtumat miten hyvänsä, Aejmelaeus-Äimää syytettiin vakoilusta, ja neuvostohallitus karkotti hänet takaisin Suomeen. Kotiin lähettäminen oli osoitus luottamuksen puutteesta, ja siksi kiusallinen särö diplomaattisissa suhteissa.
Monissa tapauksissa, kun sotilasasiamiehiä aika ajoin syytettiin vakoilusta, sotilasasiamiehen lähettänyt valtio katsoi kyseessä olleen tiedustelutehtävä, asemamaa taas piti toimintaa vakoiluna.
Heidi Ruotsalainen: Salatun tiedon tuottajat. Suomen sotilasasiamiesten tiedustelutoiminta 1918–1939. 378 sivua. Atena Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
