Suomen 300 vuotta Venäjän kanssa: miehitystä, vapautumista, alistumista

Tohtori Alpo Rusin uutuuskirja käy suomettumisen ja lähihistorian kimppuun Suomen ja Venäjän välistä pitkää aikajanaa katsoen.

Alpo Rusi on juuri eläkkeelle jäänyt suurlähettiläs, kirjailija ja keskustan kansanedustajaehdokas. Hänen kirjansa Etupiirin ote (Gummerus) kertoo Suomen ja Venäjän välisen historian isovihan vainoista ja Neuvostoliitosta Ukrainan kriisiin.

Harvinaisella otteella nykyhetkeen asti yltävässä historiakirjassa ei kaihdeta arkoja asioita. Rusin mukaan ”Suomi on vuodesta 1700 kuulunut Venäjän – vuosina 1917–1991 Neuvostoliiton – geopoliittiseen etupiiriin, milloin kiinteästi, milloin väljemmin”.

Hän kirjoittaa, että ”Suomen historia kolmensadan vuoden aikajanalla on miehityksen, puolustussotien, sisällissodan, mutta myös alistumisen ja emansipaation historiaa”.

”Vuonna 2014 on käynyt selväksi, että voimapolitiikka on edelleen vitsaus, jonka kahlintaan ei ole löytynyt pitäviä keinoja. Kirjan yksi keskeinen käsite on etupiiri. Suomen valtioentiteetti on ollut runsaat 300 vuotta euraasialaisen suurvallan etu- ja vaikutuspiirissä. Tämä on seurausta maantieteestä, kansainvälisen järjestelmän šokeista yhtä paljon kuin historiastakin, mutta myös omista valinnoistamme”, kirjan johdannossa todetaan.

Rusi etenee kirjassa kronologisesti jatkosodan jälkeiseen aikaan ja käy läpi Tarja Halosen presidenttikaudenkin. Kirjan loppuosan pääteemaksi tulee suomettuminen, Neuvostoliiton meillä viimeistään 1970- ja 80-luvuilla luoma henkinen korruptio.

”On kysyttävä, miksi Itä-Euroopan kehityksen isoa kuvaa ei nähty paremmin Suomessa. Onko mahdollista, että harjoitettu ’itsesäilytysvaistoon perustunut itsesensuuri’ (presidentti Urho Kekkosen termi, toim. huom.) kääntyi itseämme vastaan? Neuvostoliiton kriisin julkinen käsittely oli tulkittavissa pahansuovaksi ”neuvostovastaisuudeksi”. Entä mikä vaikutus oli sillä, että Tehtaankadun ja satelliittien tiedustelupalvelujen edustajat seurustelivat valtiojohdon ja monien yhteiskunnan vaikuttajien kanssa?”, Alpo Rusi kysyy.

Suomen menestystarina

Kirjan hampaissa on presidentti Tarja Halosen toteamus, jonka mukaan ”Kekkosen ja Suomen valitsema linja ei aina saanut täyttä ymmärrystä muissa maissa, mutta tänään ei enää puhuta suomettumisesta, vaan pikemminkin maamme menestystarinasta”.

Rusin mukaan tämä ajatusmalli on estänyt syvemmän analyysin.

”Halonen ei halunnut muistaa itsesensuuria, Neuvostoliiton painostusta tai sisäpoliittista syrjintää. Tämä oli loogista, koska SDP oli vuodesta 1966 menestynyt parhaiten niin kutsutussa suomettumisen systeemissä”, kirjassa todetaan.

Kirjailijan mukaan Suomen menestystarina on peräisin muualta.

”Itse asiassa porvarilliset puolueet olivat estäneet mielipiteenvapauden kiristämisen lainsäädännöllä, pankkien ja vakuutusyhtiöiden sosialisoimisen sekä yhteisten sotaharjoitusten aloittamisen Venäjän kanssa, vaikka niiden keskinäiselle yhteistyölle oli asetettu esteitä ay-liikkeessä ja Tehtaankadulla. Maamme menestystarina nojasikin siihen, että valitun presidentin edustama ”uusi ulkopolitiikka” ja pyrkimykset sosialismiin oli kyetty kahlitsemaan 1970- ja 1980-luvulla”, Rusi kommentoi.

”Kun Suomen vasemmistolainen presidentti koki kumppanuutta (Vladimir) Putinin kanssa, heitä yhdisti vahvan valtion arvostus ja kollektiivinen ajattelu. Suomen ongelma kuitenkin oli geopoliittinen, koska Venäjän presidentin näkemys liitti Suomen Venäjän etupiiriin. (Erkki) Tuomiojalle Nato oli ollut vaikea asia oikeastaan aina. Hän arvosteli ulkoministeriksi tultuaan vuonna 1992 tehtyä Hornet-kauppaa Suomen historian suurimmaksi asehankintavirheeksi”.

Alpo Rusin mukaan vuodet 1944-92 olivat Suomelle jos ei toinen autonomian kausi niin ”ainakin kansainvälistä liikkumavaraa ja mielipiteenvapautta rajoittanut jakso”.

”(J.K.) Paasikiven jälkeen vuodesta 1956 eteenpäin Suomen ulkopolitiikasta vastasivat tasavallan presidentteinä Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto. Heidän aikanaan ongelmaksi muodostui uskomus, että Neuvostoliitto ja sosialistinen leiri ovat pysyviä tekijöitä kansainvälisessä järjestelmässä”.

Äänetön yhtiömies

”Jatkuva kiistely Suomen torjuntastrategiasta ja puolueettomuuden vahvistamisesta Neuvostoliiton painostusta vastaan kuitenkin horjutti Suomen kansainvälistä asemaa ja edisti kielteistä suomettumiskirjoittelua länsimaissa. Tähän liittyi Suomen poliittisen eliitin yhä laajemmaksi kehittynyt yhteydenpito diplomaatteina esiintyneisiin laittoman tiedustelun edustajiin”, Alpo Rusi kirjoittaa.

Hänen mukaansa valtionjohto uskoteltiin 1980-luvulla pitämään Neuvostoliittoa rauhan voimana ja USA:ta sen horjuttajana.

”Näin Suomi asettui tarpeettomasti Moskovan hiljaiseksi yhtiömieheksi, mihin liittyi myös Naton nostaminen viholliskuvien joukkoon. Toisekseen vuosikymmenen lopulla Suomen valtiojohto pidättyi uskomasta sosialistisen leirin kriisiin ja sen systeemin hajoamiseen, mitä voi selittää pitkälle ideologisilla sympatioilla”.

Presidentti Martti Ahtisaaren avustajana 1990-luvulla toimineen Alpo Rusin mielestä ”presidentin vaihtumisessa vuonna 2000 vaikutti taustalla myös sosiaalidemokraattien sisäinen valtapeli ja selkeä ulkopoliittinen motiivi. …Vuoden 2000 presidentinvaihdoksen tarkoitus oli muuttaa Suomen ulkopoliittista suuntautumista: palata Venäjän federaation turvallisuuspoliittiseen etupiiriin”.

Hän kysyy, miten historiasta oppimattomuus vaikuttaa tänään.

”Iskikö Suomen poliittiseen eliittiin – ei vain poliittiseen johtoon – 2000-luvulla sama ylimielisyyden ja uudistukset torjuva virus, joka lamautti Nokian ja johti takaiskuun turvaneuvostovaalissa 2012 sekä esti näkemästä Venäjän muutokset?”.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt