Vankeusajasta tuli pitkä ja palattuaan Suomeen Martta Piilikangas julkaisi varmuuden vuoksi peitenimellä Martta Piili muistelmansa. Teoksen kustantaminen oli tuolloin mahdollista siksi, että Josif Stalinin kuoleman jälkeisessä tilanteessa itsesensuuri hölleni ja suomalaiset kustantajat tarttuivat ahnaasti sota- ja leiriaiheisiin.
Tämä vapautunut kustannuspolitiikan kausi kesti viitisen vuotta, joten myös Piilikankaan pelkistetty vankeuskertomus pääsi ilmestymään kesällä 1957. Kirja ilmestyi tänä vuonna uusintapainoksena, varustettuna tutkija ja tietokirjailija Erkki Vettenniemen kommenteilla.
Ratavartija Jalmari Piilikangas ja hänen vaimonsa Martta asuivat lastensa kanssa Koiviston kauppalassa Karjalan kannaksella. Talvisodan aikana alueen väestöä evakuoitiin, mutta Martta Piilikangas joutui monen sattuman takia eroon perheestään eikä ehtinyt enää evakuointikuljetuksiin.
Vettenniemi toteaa, ettei Marttaa kohdeltu sotavankina eikä aluksi edes vankina.
Neuvostoliitolaiset antoivat Martan jäädä Kannaksen alueelle, muun muassa Terijoella hän työskenteli siivojana.
Kannakselta Martta vietiin Leningradiin vankeuteen helmikuussa 1941, koska hän oli yrittänyt siirtyä hiihtäen Suomeen. Tämä osoittautui traagiseksi virheeksi. Vankilaolot olivat todella karut. Päivisin sellissä ei saanut istua tai maata, vaan täytyi joko seisoa tai kävellä. Kirkas valolamppu paloi yötä päivää. Kuulusteluja pidetiin myös öisin ja niissä kyseltiin koko ajan samoja asioita. Naista epäiltiin vakoilijaksi.
Siperiassa
Martta tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan, jonne hänet siirrettiin elokuussa 1941. Junamatka kesti noin kaksi viikkoa täyteen naisvankeja ahdetussa vaunussa. Ruoaksi oli lähinnä vettä ja leipää. Välillä vaunuun tuotiin suolakaloja, mutta ne kaadettiin ämpärillä lattialle vastapäätä käymäläreikää, joten vain kovaluontoisimmat söivät niitä.
Siperiassa suurimmat työleirit olivat kuin pieniä kaupunkeja, joissa oli peltoja, tehtaita ja rakennustyömaita. Martta ehti vuosien aikana työskennellä useissa eri kohteissa. Peltotyöt olivat hyvin raskaita, koska työprikaatit kilpailivat keskenään ja hidastelusta rangaistiin.
Sotavarusteita valmistavassa tehtaassa Martta uupui vuonna 1943 täysin. Hän menetti hermonsa ja meni epätoivoissaan huutamaan vartijoille sietämättömistä olosuhteista. Tälläkin teolla oli kovat seuraukset, rettelöinti toi tuomioon lisää kymmenen vuotta.
Ainoa hyöty välikohtauksesta oli, että Piilikangas siirrettiin työosastoon, joka oli tarkoitettu sairaille. Uusi työ oli neulontaa ja virkkausta, mutta edelleen voimassa olivat kovat työnormit ja heikkotasoinen ravinto vei työtehoja. Lisäksi niukka annos oli syötävä saman tien, muutoin joku voimakkaampi vanki otti sen. Martan kunto heikkeni rajusti, paino oli pudonnut 78 kilosta 32:een.
Nälkiintynyt suomalaisnainen oli niin heikossa kunnossa, ettei hän jaksanut enää edes ajatella, vaan toimi täysin mekaanisesti. Lopulta Martta halusi vain kuolla ja eräänä aamuna hän suuntasi varastorakennuksen vieressä olleen lautakasan alle. Siellä hän halusi menehtyä rauhassa.
Vartijat ja vangit etsivät kadonnutta kiivaasti ja kahden päivän kuluttua Martta löydettiin. Vastoin odotuksia hän ei saanut lisärangaistusta, vaan päinvastoin lupauksen, että pääsisi pian Suomeen. Tämä osoittautui sittemmin vain puheeksi.
Sodan jälkeen
Maailmansodan päättymisen jälkeen Piilikangas siirrettiin leirille, jossa vallitsivat hieman paremmat olosuhteet, ruokailujakin oli peräti kolmesti päivässä. Lisäksi työtkin olivat hieman kevyempiä, Martta sai työskennellä leirin ulkopuolella olleen vartijoiden asuntolan siivoojana.
1950-luvun alussa Martta joutui leirille, jossa tuli uusi työkomennus kivenmurskaajaksi. Tässä raskaassa työssä hän oli noin vuoden ajan.
Vuonna 1952 tapahtui selkeitä muutoksia parempaan. Martta siirrettiin leirille, jossa työvelvoite oli enää muutaman tunnin päivässä. Kahta vuotta myöhemmin hänet vapautettiin leiriltä ja 14 vuoden pakkotyö päättyi. Vapautus leiriltä ei vielä tarkoittanut Suomeen pääsyä, vaan entinen vanki joutui jäämään Siperiaan ja työskentelemään muun muassa kolhoosissa.
Päästäkseen pois Piilikangas oli kirjeitse yhteyksissä neuvostoviranomaisiin ja Suomen suurlähetystöön. Byrokratia oli uskomattoman kankeaa ja hidasta, joten välillä Martta jo luopui toivosta.
Paluu
Joulukuussa 1955 Suomen suurlähetystöstä tuli kirje, jossa oli mukana Suomen passi. Ilo vaihtui pian pettymykseksi, pelkkä passi ei riittänytkään maasta poistumiseen, vaan tarvittiin myös viisumi. Sen saamiseen kului aikaa ja kesällä 1956 Piilikangas jo epäili, että hänen lähtöään viivytettiin tahallaan.
Viimein syyskuussa alkoi pitkä matka Siperiasta kohti länttä. Martta oli 38-vuotias, kun hänen pakkomatkansa Siperiaan alkoi ja hän palasi Suomeen 54-vuotiaana.
Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. 176 Sivua. Jälkisanat Erkki Vettenniemi. Like Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
