Neuvostoliiton/Venäjän suurlähetystö Helsingin Tehtaankadulla. Wikimedia Commons TTKK

Neuvostojohdon dokumentteja suomalaisvakoilusta: kun USA:n sotaoppaita välitettiin

Tiedustelukäryjen Moskovan puolen asiakirjoihin ei ole aiemmin päästy tutustumaan.

Keskiviikkona julkistetussa Varjo Suomen yllä. Stalinin salaiset kansiot -teoksessa (Docendo) on julkaistu vuonna 1963 paljastuneen vakoilutapauksen aineistoa. Professori Kimmo Rentolan mukaan kyseessä ”lienee ensimmäinen kerta, kun vakoilutapauksesta Suomessa saadaan Moskovan ylimmän poliittisen johdon materiaalia”. Sen hoitaminen valaisee Suomen ja Neuvostoliiton valtiosuhteiden tilaa presidentti Urho Kekkosen toisella kaudella.

Sotilastiedustelu GRU:n operaatiossa sotatieteellisen keskuskirjaston hoitaja Yrjö Aav oli saatu toimittamaan heille amerikkalaisia sotilasoppaita.

Suojelupoliisi oli havainnut Neuvostoliiton lähetystön sotilastiedustelijoiden käynnit läheisessä antikvariaatissa Korkeavuorenkadulla. Kirjakauppias Gustav Teikko tunnusti välittäneensä kirjeenvaihtoa ja paketteja. Niiden tuoja ja noutaja oli sotatieteellisen keskuskirjaston Yrjö Aav, ortodoksisen arkkipiispan poika. Professori Rentolan mukaan herkin taustafakta jäi näkymättömiin: Aavin veli palveli viestikoelaitoksessa.

– Huomiota herättää (venäläisten) käsittelyn tavaton nopeus. Tehtaankadulta saapuneesta sähkeestä ei mennyt kuin viikko siihen, että hankittiin sotilasjohdon selitykset ja ulkoministeriön lausunto, tehtiin tarvittavat päätökset ja lähetettiin ohjesähke Helsinkiin. Iso byrokratia osoitti tarpeen tullen sähäkkyyttä. Toinen piirre on se, että näinkin rajallinen tapaus meni korkeimmalle tasolle ja sitä hoiti (Leonid) Brezhnev, Kimmo Rentola kirjoittaa.

– Ja kolmantena se poliittisesti painava seikka, että neuvostojohto myöntyi kahden virkamiehensä poistamiseen (”Kekkosen toive”, perusteli marsalkka Gretshko) ilman varsinaisia vastatoimia, vain kiistäen syyllisyyden.

Kaksi Neuvostoliiton tiedustelu-upseeria joutui lähtemään Suomesta. Tapauksen pohjalta vakiintui ajan mittaan Suomen toimintatapa, jossa kärähtäneiden virallisia karkotuksia ei tehty, vaan presidentti tai suojelupoliisin päällikkö kertoi KGB:n residentille: tuon pitää poistua maasta. Suomen kansalaiset vietiin yleensä tuomioistuimeen.

– Suomi siis mukautui, mutta mukautuminen oli molemminpuolista. Kun Kekkosen kauden alkaessa KGB havitteli länsimielisten virkailijoiden puhdistamista suojelupoliisista, seitsemän vuotta myöhemmin oltiin valmiita mukautumaan aivan toisenlaiseen asioiden järjestykseen, Rentola kirjoittaa.

Kirjassa on julkaistu erittäin salainen neuvostojohdon ”jonon ohi” -salasähke Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovilta, jossa hän kertoo tapaamisestaan valtiosihteeri Jaakko Hallaman kanssa 19.7.1963. Hallama kertoi Aavon pidätyksestä ja tunnustuksesta, että hän on antanut salaisia tietoja komentajakapteeni I. P. Polozentseville palkkiota vastaan.

– Presidentti ja hallitus pelkäävät kaiken tämän asettavan hallituksen hankalaan tilanteeseen sekä vahingoittavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita julkisen mielipiteen silmissä. Suomen hallitus olisi pahoillaan, mikäli Yrjö Aavin tapaus esitettäisiin ulkomaiden lehdistössä samaan tapaan kuin Wennerströmin juttu ja Dolnitsynin ( tarkoittaa loikkari Anatoli Golitsyniä, toim. huom.) tapaus. Hallama on saanut tehtäväkseen ryhtyä toimenpiteisiin, jotta sattumuksesta pidettäisiin Suomessa mahdollisimman vähän hälyä, salasähkeessä todetaan.

– Ottaen tämän kaiken huomioon presidentti ja hallitus toivovat, ettei Položentsev olisi Suomessa, kun Yrjö Aavin juttua käsitellään oikeudessa. Lisäksi, Hallama sanoi, tutkinnassa on ilmennyt, että myös lähetystön henkilökuntaan kuuluva Kim Borisov (lähetystöasiamies) on sekaantunut asiaan syytetylle kirjeitä tuoneena henkilönä. Olisi hyvä, jos Borisovkaan ei oikeudenkäynnin aikana olisi Suomessa, sillä oikeudessa Borisovin nimi tulee väistämättä ilmi.

– Omasta puolestani sanoin Hallamalle tiedottavani hänen ilmoituksensa Moskovaan. Joudun kuitenkin toteamaan, että kuten Hallama hyvin tietää, monilla Neuvostoliiton lähetystön työntekijöillä on yksityisiä välejä monenlaisiin Suomen kansalaisiin, eivätkä nuo välit ole ristiriidassa Suomen lakien ja käytäntöjen kanssa. Siksi jätän itselleni
oikeuden palata myöhemmin Hallaman esille ottamaan kysymykseen. Tähän Hallama vastasi olevansa valmis tapaamaan milloin hyvänsä ja totesi olevansa huolissaan ainoastaan siitä, kuinka rajata mahdollisimman pieneksi vahinko, jonka oikeusjuttu voi aiheuttaa Suomen ja Neuvostoliiton väleille mikäli siitä pidetään suurta meteliä, suurlähettiläs raportoi Moskovaan.

Sähkeen jakelulistalla olivat seuraavat neuvostojohdon nimet: Brezhnev, Voronov, Kirilenko, Kozlov, Kosygin, Kuusinen, Mikojan, Podgornyi, Poljanski, Suslov, Hruštšov, Hruštšov, Švernik, Grišin, Jefremov, Mazurov, Mžavanadze, Rašidov, Štšerbitski, Gromyko, Malinovski, Semitšastnyi, Panjuškin, Kuznetsov.

Eri KGB 1956 kuin 1963

Professori Kimmo Rentola pitää kiinnostavana Neuvostoliiton suhtautumisen muuttumista suojelupoliisiin vuosien 1956 ja 1963 välissä. Urho Kekkosen kauden alkaessa 1956 KGB oli vielä halunnut suojelupoliisin puhdistamista.

Tämä ilmenee 1956 dokumentista, jossa KGB:n johtaja Ivan Serov ehdotti valittamista Suomessa nostetuista vakoilujutuista suurlähettiläs Eero A. Wuorelle. Näin osoitettaisiin suojelupoliisin virkailijoiden tiivis yhteistyö Britannian tiedustelupalvelun kanssa.

– Ja toiseksi piti ”ryhtyä epävirallisesti Suomen presidentti U. Kekkosen kautta toimenpiteisiin Amerikan ja Englannin turvallisuuspalveluiden kanssa yhteistyössä olevien sekä Neuvostoliiton ja Suomen hyvien naapuruussuhteiden vahingoksi toimivien virkailijoiden erottamiseksi Suojelupoliisista.” Kursiivilla merkityt sanat oli lisätty käsin konekirjoitettuun tekstiin jätettyyn tyhjään paikkaan, jotta kukaan KGB:n konekirjoittajakaan ei näkisi Kekkosen nimeä, Kimmo Rentola kirjoittaa 1956 dokumentista.

KGB:n puhekumppanina olleelle Kekkosen läheiselle Kustaa Vilkunalle tuskin oli Rentolan mukaan mainittu, ”ettei tavoitteena ollut pelkkä Suomen viranomaisten tasapuolinen toiminta myös lännen vakoilua vastaan, vaan suojelupoliisin puhdistaminen länsimielisistä virkailijoista”.

– Omalle puoluejohdolle KGB siis esiintyi astetta puhdasoppisempana ja toimintatavoiltaan kovempana kuin mihin se Suomen todellisuudessa pystyi. Suomalaisille kumppaneille puolestaan tavoitteet esitettiin maltillisempina ja laillisempina kuin sisäisissä asiakirjoissa. Tämä piirre täytyy ottaa huomioon, kun arvioidaan näistä yhteyksistä jääneitä dokumentteja. Asetelma oli raaempi kuin suomalaisille näytettiin, mutta pehmeämpi kuin Moskovassa raportoitiin.

LUE MYÖS:

Kirjapommi: Näin Urho Kekkonen kaatoi hallitusta Neuvostoliiton kanssa
Leonid Brezhnevin muistilappu: ”Kekkonen pyytää kaatamaan Sukselaisen”
Suomalaisia ”agentteja” Stalinin muistiossa: Urho Kekkonen ja Sakari Tuomioja
Sd-puolue sai Moskovalta väkevän raha-avustuksen – tässä dokumentti päätöksestä
Talvisodan ulkoministeri Molotovista oli tulla suurlähettiläs Suomeen
Vaaran vuoden 1948 kaappaushanke vahvistui Neuvostoliiton operaatioksi
Kun Josif Stalin kuoli – näin Urho Kekkonen ryntäsi tilaisuuteen

Kommentit