Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys tietokirjallisuuden Finlanda-palkinnon ehdokkaiden julkistustilaisuudessa Helsingissä 3. marraskuuta. LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO

Suomalainen ”Indiana Jones” myyttisen liitonarkin jäljillä

Valter Juveliuksen innoittamat kaivaukset olivat kuin Indiana Jones –viihteen ennakointi.

Muun muassa Raamatun mysteereistä innostunut arkeologi Eric H. Cline on todennut, ettei hänen tietämänsä mukaan yksikään arkeologian ammattilainen ole lähtenyt etsimään liitonarkkia. Hän viitannee siihen, ettei Valter Juvelius ollut vakavasti otettava arkeologi, kuten tämä ei ollutkaan.

Kyse on yli 2500 vuotta sitten babylonialaisten tuhoamasta Jerusalemin ensimmäisestä temppelistä, jonka mukana hävisi juutalaisten pyhä, kullattu liitonarkki eli arkku. Se on yksi kristikunnan suurimmista kadonneista aarteista, kuten myyttinen Graalin malja.

Uusseelantilais-suomalainen tutkija Timo R. Stewart innostui aiheesta ollessaan vuosia töissä Jerusalemissa. Tutkiessaan suomalaisten Israelin ystävien historiaa, hän törmäsi monessa yhteydessä nimeen Valter Juvelius. Hän havaitsi suomalaisen runoilijan ja tohtori Juveliuksen olleen suuritöisissä kadonneen arkin etsinnöissä 1900-luvun alussa Jerusalemissa. Juvelius oli puhunut hankkeeseen mukaan englantilaisen aatelismiehen, kapteeni Montagu Parkerin.

Tarvittiin rahaa ja lupa hankkeen toteuttamiseen. Palestiina oli osmanien valtapiiriä. Projekti käynnistyi sulttaanin siunaamana vuonna 1909 ja johti 200 miehen kaivuu-urakkaan, työhön vuorotta Temppelivuoren uumenissa.

Stewart kuvaa kirjassaan intomielistä projektia, joka päättyi parin vuoden kuluttua paikallisten nostamaan metakkaan. Oltiin liian pyhillä paikoilla. Etsintäprosessi sai päätöksen arvoituksen ratkaisuyritysten jatkuessa vielä tänäkin päivänä.

Raamattu on monille viestien kätköpaikka

Juveliuksen havainnot todistavat, että varsinkin Vanha testamentti sisältää salatieteilijöille oivallista materiaalia. Voisi sanoa Juveliuksen lukeneen pyhää kirjaa kuin piru, sillä Hesekielin kirjasta hän luki rivien välistä salaisia viittauksia. Meille tuhmuutta janoaville nuorille kavereille Hesekiel sisälsi synnin kuvauksia, mutta se mihin Juvelius osasi kohdistaa huomionsa, oli aivan jotakin muuta.

Juveliuksen väitöskirja (1906) käsitteli varsinaisesti Vanhan testamentin sisältämiä vihjeitä tuolloisesta ajanlaskusta. Ahkeralle ja mielikuvitusrikkaalle lukijalle tarjoutui oivallinen tilaisuus etsiä ja tulkita itselleen soveliasta materiaalia. Tämänhän tänään tietävät myös valtakunnansyyttäjä ja Päivi Räsänen. Poliisikunta tutkija-kuulustelijana taitaa kuitenkin Raamatun suhteen tuntea itsensä hiukan vaivaantuneeksi.

Juvelius intoutui eräänlaiseksi salatieteilijäksi. Hän tulkitsi Vanha testamentin tekstiä niin, että löysi vihjauksia siitä, mihin liitonarkki oli kätketty. Eräiden tarinoiden mukaan babylonialaisten ei onnistunut ryöstää tai tuhota liitonarkkia, vaan papit kätkivät sen varmaan piilopaikkaan. Näin juutalaisten pyhä aarre oli turvassa yhä uusiutuvilta sodilta ja niitä seuranneilta valloituksilta.

Tieteestä salatieteisiin

Suurta apua Stewart sai 1900-luvulla vaikuttaneiden suomalaisten pappismiesten Aapeli Saarisalon ja Lauttasaaren kirkkoherrana tunnetun Voitto Viron julkaisuista. Heidän mielenkiintonsa niin Israelia kuin Juveliusta kohtaan auttoi tutkimustyön liikkeellelähtöä.

Tutkijalle haasteellista toki oli, että liitonarkki tarjosi seikkailua sisältäviä tarinoita, uskomuksia ja niihin liittyvää kiihkoilua. Varsinkin Voitto Viroa aihepiiri kiehtoi sen sisältämän mystisyyden vuoksi. Viro herättikin joidenkin tiukkapipojen keskuudessa levottomuutta, kun antoi kirjoissaan tai saarnoissaan viitteitä halustaan tulkita maailmaa liki okkultistisesta näkökulmasta.

Tulkintoihin ja tarunhohto eivät kaikkia vakuuttaneet. Juveliuksen väitöskirja ei herättänyt yleistä luottamusta, mutta hänen itsensä kannalta onni oli, ettei englantilainen rahoittaja ja yhteistyökumppani epäilyistä mitään tiennyt tai ei niistä vain välittänyt.

Tieteen tekijöistä osa piti aihetta humpuukina, mutta tiedotusvälineet näkivät asian tyystin toisin. Hanke oli uutinen, oli se totta tai tarua. Tuossa suhteessa maailma ei ole laisinkaan muuttunut, vaikka luotettavuusliturgia lohduttaakin kaikkeen arvoitukselliseen riemastuvaa journalistikuntaa.

Pyhän rahahimon vallassa

Liitonarkin etsintätyö oli vasta alussa, kun taloudellinen spekulointi aarteen suhteen lähti jo käyntiin. Karhua alettiin siis nylkeä jo ennen kuin se oli kaadettu. Kaupankäynti aarteella synnytti ajatuksia, jotka olivat kuin keitetystä lampaan päästä.

Liitonarkin tiedettiin olevan juutalaisille aarre, jonka arvolla ei tulisi olemaan rajaa. Siitä tuli spekulaation kohde ennen kuin hanke oli tuottanut tulosta. Lukemattomat tahot sijoittivat tuohon spekulatiiviseen kuplaan varoja, kävivät sopimusneuvotteluja, ostelivat ja myivät täyttä tyhjää.

Osmanit haaveilivat tuovansa aarteen Konstantinopolin museoon, mutta pelkäsivät, että sitä ennen heidän olisi maksettava syndikaateille mahdottoman suuret korvaukset. Aarteen lunastaminen olisi tullut lopulta hinnaltaan liian kalliiksi. Kukapa edes tietäisi, mikä olisi tuon Jumalan maanpäällisen valtaistuimen todellinen hinta.

Niinpä katse kohdistui juutalaisiin itseensä, jotka eivät olleet vielä onnistuneet saamaan edes omaa valtiotaan. Hehän olisivat olleet varmaan halukkaat maksamaan aarteesta liki mitä tahansa

Entäpä jos Juvelius löysikin liitonarkin ja piilotti sen? Se olisi ollut viisautta ja ylläpitäisi salatieteilijät jatkuvassa valppaudessa. Vakavaa tieteentekoa ns. kieli poskessa. Hymyily kielletty.

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Gaudeamus 2020.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt