Nopeasti kehittyvä alustatalous on laajentanut lainsuojatonta tilaa, jossa voitto yhä useammin haetaan työntekijän kustannuksella. Työllistyminen digitaalisen alustan kautta ei välttämättä tuo työntekijälle sosiaaliturvaa, sillä lainsäädäntö ei suojaa riittävällä tavalla freelancereita ja muita itsensätyöllistäjiä.
Ruokalähettien kehno asema on nostanut itsensätyöllistävien asemaan liittyvät epäkohdat päivänvaloon niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Espanjalaisen tuomioistuimen heinäkuussa tekemän ratkaisun mukaan ruokalähettipalvelu Deliveroo vältti yli miljoonan euron sosiaaliturvamaksut työllistämällä yli 500 henkilöä palvelukseensa itseään työllistävinä itsenäisinä yrittäjinä. Jos henkilöt olisi palkattu työsuhteeseen, hintalappu olisi ollut työnantajalle suurempi mutta työntekijän sosiaaliturva reilumpi.
Kyse on siis arvoista: millaisia työsuhteita lainsäätäjä eli yhteiskunta haluaa tukea? Suljemmeko silmämme alustatöiden riistoelementeiltä, hyväksymmekö eräänlaisen torppariyhteiskunnan paluun, vai edellytämmekö myös työnantajilta eettisiä pelisääntöjä? Eikö jokaisella työtä tkevällä ole oikeus tuntea tulevansa reilusti kohdelluksi? Vai haluammeko antaa viestin, etteivät kaikki työntekijät ole yhtä arvokkaita? Näihin kysymyksiin pitäisi olla helppo vastata. Ainakaan lainsäätäjä ei voi lähteä siitä, ettei laki ole kaikille sama.
Suomeen ei pidä synnyttää työmarkkinoita, jonka silpputöillä ei elä. Työn pitäisi kerryttää sosiaaliturvaa ja eläkettä samalla tavoin riippumatta siitä, mikä on työllistymisen ja työllistämisen tapa. Muu ei ole tätä päivää eikä edistä työllisyysasteen nousemista. Antti Rinteen hallituksen ohjelmaan sisältyy tärkeä lupaus: ”Työelämän epävarmuuden vähentämiseksi täsmennetään työsopimuslain työsopimuksen käsitettä siten, että työsopimussuhteen naamiointi muuksi kuin työsopimukseksi estetään”.
Itsensätyöllistäjen määrä kasvaa, kun yhä useampi tekee työtä palkansaajan ja yrittäjyyden välimaastossa. Itsensätyöllistäjät ovat yksinyrittäjiä, ammatinharjoittajia, freelancereita sekä apurahalla työskenteleviä. Moni työskentelee itsensätyöllistäjänä omasta tahdostaan, toiselle se on välttämätön pakko. Monen tulot ovat niin pienet ja epävarmat, ettei työntekijän palkkaaminen onnistu eikä työstä ole odotettavissa voittoa. Itsensätyöllistäjä ei välttämättä halua olla yrittäjä vaan haluaa ennen kaikkea elättää itsensä.
On lainsäätäjän tehtävänä varmistaa, että työtä tekevät ovat lainsäädännössä yhdenvertaisia. Nyt niin ei ole, vaan itsensätyöllistäjä joutuu pelkäämään työttömyysturvansa puolesta eikä oikeus ansiosidonnaiseen kerry samalla tavalla kuin palkansaajalla.
Lainsäädännön on oltava olla heikomman puolella. Kenenkään ei tule kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolella sen vuoksi, ettei lainsäädäntö tunnista omaa työn tekemisen tapaa. Sosiaaliturvan aukot pitää tukkia, jotta siirtymä eri elämäntilanteiden ja työn tekemisen muotojen välillä on sujuvaa.
Keinoja on monia. Kaiken työn tulisi kerryttää itsensätyöllistäjän ansioperustaista työttömyysturvaa samalla tavoin kuin palkansaajilla. Olisi mahdollista ottaa käyttöön yhdistelmäturva, jonka turvin henkilö voisi toimia joustavasti vuoroin palkansaajana, vuoroin yrittäjänä, ja sosiaaliturva seuraisi perässä. On myös mahdollista muuttaa lakia siten, että työsuhteisten kaltaisessa asemassa työskentelevät myös katsotaan laissa työsuhteisiksi. Näin on tilanne 12 EU-maassa ja se on siis mahdollista Suomessakin.
Palkansaajajärjestöjen kanneoikeus vahvistaisi niiden mahdollisuutta puolustaa neuvotteluissa itsensätyöllistäjää, jonka asema työmarkkinoilla on usein heikko. On kiistamätöntä, että säännöllinen perustulo toisi turvaa ja ennustettavuutta paitsi itsensätyöllistäjille, myös yrittäjille.
Alustatalous tulee lisäämään itsensätyöllistäjien määrää. Tästä ei ole erimielisyyttä eikä epäselvyyttä. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ajatukseen ei myöskään kuulu nostaa käsiä pystyyn kasvavan eläkeläisköyhyyden edessä – sitähän itsensätyöllistäjien jättäminen oman onnensa nojaan käytännössä tarkoittaa. Ratkaisuilla on jo kiire.
