Perustuslakivaliokunta kokousti eilen iltakahdeksaan asti, mutta viimeinen lausuntomme sote- ja maakuntauudistuksesta ei valmistunut. Työtä on edelleen paljon tehtävänä. Kyseessä on valtava kokonaisuus, jolla on lukuisia valtiosääntöisiä kytkentöjä. Tässä vaiheessa on vielä mahdotonta ennakoida, milloin lausuntomme valmistuu.
Kiire tulee joka tapauksessa. Perustuslakivaliokunnan lausunnon jälkeen sosiaali- ja terveysvaliokunnan on vielä viimeisteltävä lait hyväksymiskuntoon. Siitä urakasta pitäisi suoriutua periaatteessa vain muutamassa viikossa. Enpä kadehdi niitä kansanedustajia, jotka sen tehtävän eteen joutuvat.
Osa sote- ja maakuntauudistukseen kuuluvista hallituksen esityksistä jäänee joka tapauksessa hyväksymättä. Tämä eduskunta lopettaa työnsä perjantaina 15. maaliskuuta. Sitä ennen tuskin on suuren salin päätöksentekoa varten valmiina kuin korkeintaan osa jättiläisuudistukseen kuuluvista laeista.
Oikeastaan edessä on vain huonoja vaihtoehtoja. On mahdollista, että käy samoin kuin neljä vuotta sitten – koko hallituskauden ajan valmisteltu jättihanke kaatuu viime metreillä. Tai sitten osia siitä hyväksytään julmetun loppukiireen saattelemana, mikä lisää riskiä virheratkaisuille.
Kävi niin tai näin, prosessissa tuskin on voittajia. Maaliin mennessäänkin uudistus on edelleen raakile, jota seuraava hallitus joutuu jalostamaan vielä monilta aivan olennaisiltakin osin. Ja vaikka hanke kaatuisi, ei seuraavakaan eduskunta voi väistää uudistuspaineen olemassaoloa. Samat kysymyksenasettelut huutavat ratkaisuja myös vaalien jälkeen.
Merkityksetön ei ole myöskään se kolhu, jonka poliittisen järjestelmämme päätöksenteon uskottavuus saa, jos hallitusten suurhankkeet vaalikaudesta toiseen päättyvät noloihin mahalaskuihin vaalien kynnyksellä. Toisaalta uskottavuuskolhun pelko ei myöskään saa olla peruste hyväksyä kehnoa lainsäädäntöä.
Lopputuloksesta riippumatta ainakin yksi johtopäätös on minusta selvä. Pari viimeistä hallituskautta osoittavat, että kunnianhimotasoltaan ylivoimaisia hankkeita ei kannata yrittää puristaa yhdessä vaalikaudessa toteutettavaksi. Sellaiset yritykset ovat tuottaneet epäonnistumisia toisensa perään, eikä isänmaa kestä enää kovin monta vaalikautta samanlaista sähellystä.
Jos siis haluaa tehdä uudistuksen tietyllä hallituspohjalla ja nelivuotisen vaalikauden antamassa aikaraamissa, kannattaa tavoitteet asettaa siinä määrin maltilliselle tasolle, että aikataulussa on mahdollista pysyä. Suuren mittakaavan järjestelmämuutokset taas kannattaa suosiolla alistaa parlamentaariselle valmistelulle ja toteuttaa ne ylivaalikautisesti.
Lähiviikkoina tullaan varmaankin käymään jonkin verran keskustelua myös siitä, tulkitaanko perustuslakia liian tiukasti ja estääkö se isot yhteiskunnalliset uudistukset. Keskustelu perustuslain tulkintalinjoista onkin aika ajoin paikallaan. Itsekin pidän joitain tulkintoja liian kireinä. Perustuslain nostaminen lakihankkeiden epäonnistumisen syntipukiksi on silti perusteetonta.
Perustuslaki turvaa kansanvaltaa. Vaaleissa valitun eduskunnan enemmistöllä pitää olla kohtuulliset edellytykset tehdä haluamaansa politiikkaa. Perustuslaki lähtee kuitenkin myös siitä, ettei enemmistöasema oikeuta tekemään sentään ihan mitä tahansa. Enemmistöt sitä paitsi vaihtuvat vaaleissa. Perustuslain tärkeimpiin tehtäviin kuuluu ehkäistä vaihtuvien enemmistöjen mielivaltaa.
Euroopassakin on muutamia maita, joissa poliitikot ovat kyllästyneet perustuslakiensa rajoituksiin ja lähteneet murtamaan oikeusvaltioperiaatetta. Onneksi Suomi ei kuulu siihen joukkoon.
