Lopullinen esitys tuli yllättävänkin nopeasti ottaen huomioon runsaan palautteen määrän. Lakiluonnosta on koronatilanteen ohella käsitelty julkisessa keskustelussa kyllästymiseen asti viime viikkojen aikana. Siltikin tekee mieli tarttua aiemmin esitetyn kritiikin lisäksi vielä pariin itseäni hiertävään mantraan, jotka ovat toistuvasti lakiluonnoksen ympärillä käydyssä keskustelussa vilahdelleet.
Erityisellä ylpeydellä on toistettu useaan otteeseen, ettei kansalaisen varakkuudella tai asuinpaikalla tule jatkossa olemaan vaikutusta hoidon saatavuuteen tai sen laatuun. Ilmeisimmin tällä on aiemmin viitattu yksityisen sektorin ja etenkin työterveyshuollon kansalaisiamme eriarvoistaviin rooleihin sekä tiettyihin alueellisiin rekrytointiongelmiin.
Koko ”rahalla saa”-argumentti on ollut jo aiemmin monien alan ammattilaisten silmin hataralla pohjalla. Työterveydessä ei potilaan varallisuus määritä hoitoa, vaan tehdyt sopimukset. Edelleen olen sitä mieltä, että työterveys tekee osin vääriä asioita yliresursoinnin seurauksena, ollen osa ongelmaamme. Vaikka kiireinen hoito on aina tuotettu julkisella puolella nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti, on yksityiselle toki kiireettömissä tilanteissa voinut rahan voimalla mennä hieman esteettömämmin kuin julkiselle. En näe siinä mitään väärää, kunhan itse hoitopäätökset nojaavat yksinomaan lääketieteeseen.
Tähän tilanteeseen ei ymmärtääkseni mitään muutosta tule, koska sekä työterveys että privaattisektori jätetään täysin ennalleen. Julkisella puolella taas on aikaisemminkin kaikki potilaat hoidettu ja tutkittu lääketieteellisin, ei taloudellisin kriteerein. Olisikin mielenkiintoista kuulla hallituspuolueilta, millä tavalla tilanteeseen on tulossa nimenomaan jonkinlainen muutos.
Toinen usein toistettu hokema on alueellisesta epätasa-arvosta irti pääseminen. Hyvinvointialueiden sisällä jonkinlaista tasoittumista saattaakin tapahtua. On kuitenkin selvää, että tietyillä alueilla tulee olemaan suuria vaikeuksia palvelutuotannossa pelkästään päivystyksen ja raskaan kirurgian keskittämisen seurauksena. Edellä mainitut seikat yhdessä maantieteenkanssa johtavat etenkin erikoissairaanhoidossa vääjäämättömiin tarjontaongelmiin työvoima- ja osaajapulasta johtuen.
Jos jokutodella luulee, että maakuntamallin avulla terveydenhuollon saatavuus ja laadun leveys esimerkiksi Kainuussa tulee saavuttamaan pääkaupunkiseudun tason, ei ymmärrä terveydenhuoltomme lainalaisuuksia. Ei Kainuun, Sallan tai Hankasalmen rekrytointiongelmia ratkaista hallintorakenteella, vaan työn sisällöllä ja paikallisilla ratkaisuilla.
Edellistä hallitusta syytettiin (aivan aiheellisestikin) ideologian ympärille rakennetusta uudistuksesta. Nyt ideologiat on nykyhallituksen mukaan kuopattu ja uudistusta tehdään palvelut edellä. Siinä mielessä erikoiseen valoon nousee Annika Saarikon (kesk.) toteamus tulevien alueiden nimistä. Hyvinvointialueiden, joita muuten on kaikkien kuultujen asiantuntijoiden mukaan edelleen aivan liian paljon. ”Kutsukoot vaikka kukkaruukuksi, mutta maakuntia ne ovat.” Jokainen voinee tykönään arvioida taustalla kytevän ideologisen latauksen määrää ja tätä kautta esimerkiksi keskustan prioriteetteja uudistuksen suhteen.
