Käsitteellä ”porvari” tarkoitettiin alkujaan kauppiassäädyn edustajaa. Sittemmin käsite liudentui merkitsemään kaikkia keskustaoikeistolaisia poliitikkoja ja näiden edustamien puolueiden äänestäjiä. Porvarillisen politiikan on voinut katsoa ankkuroituvan yksilönvapauden ja -vastuun eetokseen, perhekeskeisyyteen ja valinnanvapauden korostamiseen vastakohtana vasemmiston yhteiskunnalliselle ohjaukselle.
”Sivistysporvarin” juuret käsitteenä ovat yhtä lailla porvariuden alkuperäisessä säätymerkityksessä kuin sen myöhemmässä, poliittista aatemaailmaa kuvaavassa sisällössä. Etuliite on tarvittu, koska porvarillisesta maailmankatsomuksestaan huolimatta sivistysporvaria ei välttämättä ole voinut katsoa kauppiassäätyyn kuuluvaksi. Sivistysporvari on saattanut olla esimerkiksi opettaja, virkamies tai muu kouluttautunut henkilö, jolle oppineisuuden merkitys on ollut myös keskeinen katsomuksellinen rakennusaine.
Poliittisen vasemmiston kielenkäytössä porvaristoon liitetty terminologia on läpi historian muuttunut aina irvikuvakseen. Porvarista on maalattu raharikas työväenluokan sortaja, kun taas ”sivistyneen” porvarin kunnia on annettu vain sellaiselle keskustaoikeistolaiselle poliitikolle, joka on riittävästi myötäillyt vasemmiston kantoja. Jollei myötäilijöitä ole löytynyt, on taivasteltu sivistysporvareiden sukupuuttoa.
Vastustajan leimaaminen kielteisillä määreillä kuuluu tietenkin politiikan vanhimpaan keinovalikoimaan. Se saa usein rumia muotoja, mutta vielä murheellisempaa on, kun vastustajan luoma negatiivinen terminologia alkaa määrittää kohteensa omaa itseymmärrystä. Surullisia tapauksia ovat sellaiset keskustaoikeistolaiset poliitikot, jotka vasemmiston leimakirveitä peläten ryhtyvät poliittisten vastustajiensa myötäjuoksijoiksi.
Viime aikoina monet poliitikot ja lehtimiehet ovat yrittäneet tehdä suhtautumisesta maahanmuuttoon ja perussuomalaisiin jonkinlaisen sivistysporvariuden mitan. Sivistysporvareiksi – ikään kuin porvarius oletusarvoisesti olisi sivistykselle vierasta – mainitaan ne, jotka mahdollisimman julistuksellisesti ja epäanalyyttisesti tekevät pesäeroa perussuomalaisiin. Saman julkisen kunniamaininnan saavat ne, jotka suhtautuvat mahdollisimman kritiikittömästi aikamme maahanmuuttoon.
Ennen vanhaan sivistyksellä viitattiin laajaan oppineisuuteen, henkiseen kypsyyteen ja kriittiseen järjenkäyttöön. Sivistys kun ei ole mikään tiettyjen mielipiteitten kokoelma. Sivistynyt ihminen voi päätyä yhteen jos toiseenkin näkemykseen, mutta kannanmuodostuksensa hän perustaa laajaan tietopohjaan ja loogiseen päättelykykyyn.
Länsimaiseen sivistykseen on katsottava kuuluviksi eräitä ohittamattomia rakennetekijöitä. Yksi niistä on tieteellinen maailmankuva, joka on muovautunut länsimaisen filosofian vuosituhantisen jatkumon myötä ja joka palautuu viime kädessä antiikin Kreikkaan. Toinen on roomalaisperäinen oikeusjärjestys ja siitä polveutuva laillisuuskäsityksemme. Kolmas taas on kristinuskoon nojaava etiikka ja teologia, joiden vaikutus on maallistuneissakin yhteiskunnissa edelleen mittava.
Näiden kolmen peruskallion päälle ja niiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa on muodostunut koko vuosituhantinen eurooppalainen kulttuuri tieteineen ja taiteineen. Ilman sen rihmastojen syvällistä tuntemusta voidaan tuskin puhua länsimaisesta sivistyksestä. Sivistyksestä tuskin voidaan puhua silloinkaan, jos suhtautuu tuon henkisen aarteiston tulevaisuudennäkymiin välinpitämättömästi.
Näillä seikoilla on erityistä merkitystä aikamme keskustelussa, koska laajamittainen maahanmuutto on länsimaisen sivistyksen tulevaisuuden kannalta kaikkea muuta kuin ongelmaton ilmiö. Sivistys ei ole irrotettavissa sitä ympäröivästä kulttuurista, eikä kulttuuri ole irrotettavissa sen synnyttäneistä ja sen muovaamista ihmisistä ylisukupolvisine kokemuksineen. Kyse on jatkumosta, jonka katkeamisen riski merkitsee sille myös eksistentiaalista uhkaa.
Kyse ei ole siitä, että maahanmuutto itsessään olisi ongelma. Ihmisyksilöt, kansakunnat ja kulttuurit muokkautuvat myös keskinäisen vuorovaikutuksen kautta. Näin on ollut aina, ja näissä prosesseissa muuttoliikkeillä on yhtä lailla osansa. Muuttoliikkeen määrä ja laatu eivät kuitenkaan ole yhdentekeviä kysymyksiä. Niistä riippuu, muodostuuko maahanmuutosta yhteiskuntia vahvistava vai tuhoava voima.
Koulutettu ja kielitaitoinen ihminen pärjää melkein missä tahansa. Vähemmälläkin koulutuksella ja kielitaidolla pärjää, jos muuttaa paikkaan, jonka kulttuuri on riittävän lähellä lähtöaluetta. Mutta jos kouluttamaton ja kielitaidoton ihminen muuttaa hyvin vieraaseen kulttuuriympäristöön, ongelmia tulee varmasti. Jos tällaisia ihmisiä saapuu maahan joukoittain lyhyessä ajassa, ovat yhteiskunnalle muodostuvat ongelmat niin mittavia, ettei niiden korjaamiseen ole vielä keinoja keksitty – jos sellaisia onkaan.
Sivistyneen ihmisen luulisi olevan mittavista kansainvaelluksista huolissaan. Luulisi myös, ettei tämä huoli jäisi vain voivottelun tasolle. Tuntuisi myös oudolta ajatella, että sivistynyt ihminen nyrpistelisi nenäänsä poliittisille liikkeille, jotka ottavat nämä kysymykset tosissaan. Sillä ei kai nyt kulttuurinen ja yhteiskunnallinen itsesuojeluvaisto voi olla sivistyksen puutteen indikaattori? Luulisi, että pikemminkin päinvastoin.
Liian monen eurooppalaisen käsitys sivistyksestä ja historiasta näyttää typistyneen sellaiseksi, että joskus ennen oli nationalistisia sotia ja että siksi nykyään on torjuttava kaikki kansalliselta kuulostava ja vannottava yleisen ja sisällöttömän suvaitsevaisuusmössön nimiin. Ei, sellainen ajattelu ei ole sivistyksen merkki, eikä sellaisessa historiakäsityksessä olla sipaistu vielä edes Euroopan pintaa.
Mainittu käsitys sivistyksestä on yhtä korni kuin kuvitelma siitä, että eurooppalaisuus manifestoituisi ennen kaikkea Brysselin hallintokortteleissa ja niiden modernissa lasiarkkitehtuurissa. Niin ei tietenkään ole. Todellinen Eurooppa on juurevissa paikalliskulttuureissa ja niiden vuosituhantisissa historiallisissa jatkumoissa. Tätä aitoa eurooppalaisuutta sietää puolustaa, joskus ärhäkästikin. Ja sivistyneitten ihmisten aivan erityisesti.
