Kotiovellaan Nervanderinkadulla sisäministeri Heikki Ritavuorta ammuttiin kolme kertaa selkään. Laukaukset veivät hengen liberaalien keskeiseltä voimahahmolta. Ritavuori pyrki politiikallaan poistamaan kansakunnan keskelle syntyneen railon ja taltuttamaan äärilaidat.
Oikeiston näkökulmasta Ritavuorella oli huomattavan paljon syntejä. Hän vastusti vuonna 1918 monarkiaa ja saksalaissuuntausta. Ritavuori oli punavankien armahdusprosessissa hyvin näkyvä toimija, ja oikeistossa hänen katsottiin menneen linjauksissaan turhan lähelle sosialidemokraatteja. Ritavuori oli eheytysinnossaan radikaali jopa omassa edistyspuolueessaan.
Ritavuori myös nosti esiin mahdollisuuden, että äärioikeistolaisten aktivistien parissa oli haudottu vallankaappaushankkeita. Oikeistolehdistö pillastui asiasta, samoin kokoomus, joka teki puheesta välikysymyksen ja vaati Ritavuorelta todisteita.
Ritavuoren ampunut Knut Ernst Robert Tandefelt katsoi olevansa Eugen Schaumanin kaltainen kansallissankari. Teko ei kuitenkaan näyttänyt oikeusistuimen silmissä kansalliselta itsepuolustukselta, vaan Tandefelt sai 12 vuoden kuritushuonetuomion.
Rikostutkinta oli mielenkiintoinen, Etsivä keskuspoliisi ei ottanut korkeimman esimiehensä murhaa tutkittavakseen, vaan asia jäi melko kokemattoman Helsingin poliisin käsiin. Siirosen mukaan poliisi ei pystynyt selvittämään edes sitä, mistä Tandefelt sai murha-aseena toimineen Colt-pistoolin.
Vientirauha
Vuoden 1918 varjo heijastui pitkään myös työmarkkinoille. Työnantajien ja oikeiston piirissä lakot koettiin julkeina uuden kapinan pohjustuksina. Työnantajat pyrkivät vankistamaan hallintaansa työmarkkinoilla kahden järjestön kautta. Toinen näistä oli Suomen Suojelusliitto (SSL), joka oli lähinnä propagandajärjestö.
Suoraviivaisempaa menettelyä edusti Martti Pihkala ja hänen johtamansa Vientirauha -järjestö. Tarkoitus oli tuoda sodan toimintalogiikka työmarkkinakentille, kyse oli lakkojen murtamisesta. Vientirauhan värväämiä lakonmurtajia käytettiin eräänlaisena etujoukkona, jonka perässä työmaille uskaltautui organisoimatonta lakonmurtajatyövoimaa. Näin voitiin hajottaa lakkolaisrintamaa ja saada työhaluisia palaamaan takaisin töihin.
Pihkala myönsi, että alun perin lakkojen taustalla saattoi olla kyse palkkakamppailusta, mutta sittemmin niistä oli tullut kommunistiagitaattorien taistelumuoto. Pihkala pyrki laajentamaan ja kehittämään järjestöään kommunistiuhkaa liioittelemalla. Tässä hän törmäsi rahoituskysymyksiin, työnantajat halusivat pysytellä minimikustannuslinjalla. Rahoitusta annettiin vain vuodeksi kerrallaan ja Vientirauha -järjestöä ei koskaan edes rekisteröity.
Läskikapina
Aamulla 2. helmikuuta 1922 Kemi-yhtiön Värriön metsätyömaalla Sallassa puhkesi kapina. Sen käynnistäjänä oli Neuvosto-Venäjän puolelta tulleet suomalaiskommunistit, joita johti Janne Myyryläinen. Uskottuja miehiä ja aseita oli varmuuden vuoksi solutettu Värriölle pitkin talvea.
Suunnitelma oli hyvin yksinkertainen: Pohjois-Suomen metsätyöläiset, työttömät ja entiset punaiset aiottiin nostaa kapinaan. Toiminnan alkaessa yhtiön virkailijat ja työnjohto vangittiin ja Myyryläinen luki silavalaatikon päällä seisten manifestin, jossa kehotettiin metsätyöläisiä liittymään SKP:n alaiseen Pohjolan punaiseen sissipataljoonaan ja käymään ratkaisevaan taisteluun. Todennäköisesti juuri silavalaatikko antoi tapahtumalla lempinimen läskikapina.
Kapinallisiin liittyi työmaan noin 600 miehestä kolmasosa ja he lähtivät kulkemaan Neuvosto-Venäjän puolelle. Mukaan tarttui matkan varrelta muutaman metsätyömaan kassa, mutta muutoin väkivaltaa tapahtui Myyryläisen tiukasti johtamassa kapinassa vain vähän.
Tutkija, VTT Miika Siironen toteaa teoksessaan Pelon ja uhman vuodet. Suomen tasavallan synty kapinayrityksen jääneen melkoiseksi suutariksi, suomalaiskommunistit eivät pystyneet suoraan vallankumousyritykseen, kuten esimerkiksi Unkarissa ja Saksassa vuonna 1919. Suomen kommunistisessa puolueessakin ymmärrettiin massojen tahtotilan olleen matala. Vuoden 1918 sodassa henkensä ja vapautensa säilyttäneet eivät aivan vähällä halunneet vaarantaa niitä toista kertaa.
Kapina sai paljon palstatilaa lehdissä, huomiota kiinnitettiin etenkin rajavartioston heikkoon toimintaan. Monet kansanedustajat vaativatkin koillisrajan parempaa turvaamista. Läskikapina säikäytti erityisesti Lapin ja Kainuun paikallisviranomaiset, ne elivät jonkin aikaa varsinaisessa kapinahysteriassa, jossa Myyryläinen nähtiin joukkoineen väijymässä rajan pinnassa.
Sen sijaan suojeluskuntajärjestössä Värriön kapina ja sen aiheuttamat pelot eivät olleet pelkästään huono asia, vaan sillä voitiin perustella järjestön olemassaoloa uusien kapinayritysten tukahduttajana.
Miika Siironen: Pelon ja uhman vuodet. Suomen tasavallan synty 1918-1922. 260 sivua. Atena Kustannus oy.
JARKKO KEMPPI
