Kansanedustaja Annika Saarikko ilmoitti tänään, ettei pyri keskustan johtoon syyskuun ylimääräisessä puoluekokouksessa. Saarikko perusteli ratkaisuaan sillä, että perheeseen odotetaan toista lasta, jonka laskettu aika on reilu viikko puoluekokouksen jälkeen. Perheessä on jo ennestään pieni lapsi.
Saarikko korosti Suomenmaassa julkaistussa laajassa blogissaan, että ”keskustan puheenjohtajuus tällaisena yhteiskunnallisena murrosaikana yhdistettynä perhetilanteeseeni on niin valtava vastuu, etten voisi sitä sataprosenttisesti nyt kantaa”.
En yllättynyt Saarikon päätöksestä. Moni tuntui silti yllättyneen. Onhan Saarikko ollut jo pitkään keskeisimpiä, ellei keskeisin suosikki Juha Sipilän seuraajaksi. Vaalien alla Saarikko antoi kyvyistään myös räväkän työnäytteen sijaistamalla Sipilää MTV:n vaalipaneelissa.
Perhesyyt herättävät intohimoja
Saarikko tuntui varautuneen siihen, että ratkaisu herättää niin keskustalaisissa kuin monissa muissakin ristiriitaisia mietteitä. Hän painottikin blogissaan, että ”minun ratkaisuni eivät ole viestejä keskustasta, eivätkä ne ole yleistettävissä kuvaksi naisen asemasta politiikassa. Ratkaisut ovat vain ja ainoastaan minun ja perheeni.”
Saarikko kertoi kokevansa hämmentäviksi myös puheet maatalon emännistä, konservatiiveista ja toisaalta modernin maailman esimerkkinä toimimisesta. Epäilemättä moni olisi saattanut nähdä Saarikon mielellään tuoreena puheenjohtajana vauva kainalossa esimerkkinä siitä, miten perhe ja ura ovat näin yhdistettävissä. Osa olisi sitä taas paheksunut.
Vaikka elämme 2000-lukua ja individualismin aikaa, jostain syystä perhesyyt herättävät uravalintojen yhteydessä usein ulkopuolisten arvostelua ja eri suuntiin intohimoja. Tai vähintäänkin hämmennystä. Itse kukin voi muistella julkisuuden reaktioita liittyen Sari Sarkomaan päätökseen erota ministerin tehtävästä tai Paula Lehtomäen ratkaisuun olla tavoittelematta keskustan puheenjohtajuutta. Molemmat halusivat enemmän aikaa perheelleen.
Nykyään korostetaan mielellään, miten perhe ja työ ovat täysin yhteen sovitettavissa. Rohkenen epäillä. Ja tämä koskee niin naisia kuin miehiäkin. Kahden lapsen äitinä tiedän, että kaikkea ei saa ja elämä on paljolti sen oivaltamista, mikä milloinkin on oikeasti tärkeää.
Luopuessaan saa
Luopuminen on edelleen aliarvostettu taito niin politiikassa kuin muussakin elämässä. Jos kaiken haluaa tässä ja nyt, voi käydä niin, että elämä lipuukin ohi eikä käteen jää mitään.
Moni kolmi-nelikymppinen on saattanut jo pysähtyä miettimään elämäänsä tässä ja nyt. Mitä olen tähän mennessä saavuttanut? Mistä haluan, että minut muistetaan? Olenko elänyt arvojeni mukaista elämää?
Todellista tasa-arvoa on se, että itse kukin – nainen tai mies – voi tehdä elämässään omannäköisiään valintoja. Ilman ulkoisia paineita tai vähintäänkin niistä piittaamatta.
