Ruotsin puolustuksen kehittäminen on viime vuosina painottunut voimakkaasti Itämerelle. Yhtenä keskeisenä lähtökohtana on ollut arvio, jonka mukaan se, joka hallitsee Gotlannin saarta, kykenee kontrolloimaan Itämeren ilmatilaa ja merenkulkua.
Venäjän helmikuussa 2014 toteuttaman Krimin valtauksen jälkeen Ruotsissa herättiin havaitsemaan Gotlannin haavoittuvuus mahdollista yllätyshyökkäystä vastaan. Uuden maavoimien joukko-osaston sijoittaminen vuoden 2018 alussa pysyvästi Gotlantiin oli eversti Jonny Lindforsin mukaan tervetullut ja tärkeä signaali Ruotsin puolustusvoimien sitoutumisesta saaren puolustamiseen kaikissa oloissa.
Samalla kun huomio on kohdistunut Itämerelle, Ruotsin pohjoisosien ja Pohjoiskalotin kasvava strateginen merkitys on pohjoisen Norrbottenin rykmentin komentajana toimivan everstin mukaan usein sivuutettu. Napapiirin pohjoispuolisten alueiden roolin hän arvioi Venäjän kannalta selvästi Itämerta keskeisemmäksi.
Alue muodostaa hänen mukaansa nyt painoarvoonsa nähden suhteellisen laajan sotilaallisen tyhjiön, joka saattaa olla omiaan synnyttämään turvallisuuspoliittista epävakautta.
– Jos Suomen ja Ruotsin pohjoisosien ”autiomaa” koetaan helpoksi maaliksi, joka tuottaisi pitkäkestoista strategista hyötyä, ei ole epätodennäköistä, että Venäjä olisi valmis hyväksymään pari vuotta huonoja suhteita länsimaailman kanssa, Lindfors arvioi Ruotsin kuninkaallisen sotatieteellisen akatemian julkaisemassa artikkelissaan.
– Krimin valtaus osoittaa sen, miten vaikeaa kansainvälisen yhteisön ja USA:n on tulla väliin, kun ne ovat joutuneet tapahtuneiden tosiasioiden eteen.
Napapiirille pohjoismainen divisioona?
Vaikka ilmavoimien ja kaukovaikutteisten asejärjestelmien avulla voidaan häiritä ja vaikeuttaa mahdollisen hyökkääjän toimintaa, niiden avulla ei voida Lindforsin mukaan korvata maa-alueiden hyväksikäytön estämisen edellyttämää omien maajoukkojen läsnäoloa.
– Ruotsilla on näin ollen suuri tarve maajoukoille, joilla on kyky toimia arktisessa ympäristössä. Suomen talvisota 1939 ja Narvikin taistelut 1940 osoittavat selvästi talvisodankäynnin erityisvaatimuksiin koulutettujen ja sääolojen mukaisesti varustettujen sotilaiden merkityksen, hän toteaa.
– Alueella on norjalaisia, amerikkalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia maavoimien joukkoja, jotka voisivat yhdessä muodostaa pohjoismaisen divisioonan selkärangan. Tie on kuitenkin pitkä ennen kuin voidaan saavuttaa sellainen johtamisen, yhteisen harjoittelun ja yhteistoimintakyvyn taso, jossa hyödyt ylittävät kitkatekijät ja jossa divisioonatasoisen sotatoimiyhtymän edut ovat täysimittaisesti käytettävissä.
Yhteistyön reunaehdot määrittyvät Lindforsin mukaan poliittisella tasolla. Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyöstä on olemassa sopimus, jota täydentää niiden kolmikantasopimus Yhdysvaltojen kanssa.
– Yhteiset intressimme ja arvomme puhuvat voimakkaasti sen puolesta, että meidän on jatkettava läheistä yhteistyötä naapuriemme ja kumppaniemme kanssa, hän sanoo.
– Ruotsin on siksi äärimmäisen tärkeää yhdessä pohjoismaisten naapuriensa kanssa tuottaa mahdollisimman pikaisesti Pohjoiskalottia koskeva pitkän aikavälin strategia. Siinä on otettava huomioon myös maan pohjoisosat niin, että ruotsalaisten maavoimien taistelujoukkojen operatiivinen kyky [alueella] jälleen palautetaan.
