Suomen talous heikkenee tänä vuonna valtiovarainministeriön mukaan kuusi prosenttia. Sekä yksityisen että julkisen talouden näkymät ovat haastavia. Mitä tekee hallitus? Valitettavasti sen fokus ei ole tarpeellisissa työllisyystoimissa tai elvytyksen ja uudelleenrakennuksen rinnalla tarvittavassa talouden tasapainottamisessa. Päin vastoin. Kesän alla hallituspuolueet kiirehtivät uusia normeja ja hallintoa: oppivelvollisuusiän pidentämistä, vanhuspalveluiden hoitajamitoitusta ja soteuudistusta.
Mikä yhdistää oppivelvollisuusiän pidentämistä, vanhuspalveluiden hoitajamitoitusta ja soteuudistusta? Tavoite ratkaista asia näennäisen selkeällä ratkaisulla, josta voi kertoa suuren muutoksen tarinan ja esiintyä asian ratkaisijana. Jokaisen muutoksen saa tiivistettyä twiitin tai klikkiotsikon mittaan. Ongelmana on, että niiden tarpeen taustalla olevat monimutkaiset ongelmat eivät ratkea näin yksinkertaisilla ratkaisuilla.
Murran heti mahdollisuudet väärinymmärryksiin. Pidän tärkeänä, että jokainen nuori saavuttaa vähintään toisen asteen tutkinnon ja että vanhusten hoivan laatua saadaan parannettua. Toivon myös, että ikiliikkujaksi muuttunut sote-uudistus viimein saataisiin maaliin. Jaan siis tavoitteet, mutta kritiikkiini kohdistuu keinoihin.
Oppivelvollisuusiän mekaaninen nosto ei takaa nuorille toisen asteen koulutusta; vaarana on, että se merkitsee pikemminkin leikkausta opetuksesta. On puututtava nuorten syrjäytymisen juurisyihin. Joka vuosi peruskoulusta valmistuu 6000 nuorta ilman riittävää lukutaitoa ja eväitä toisella asteella pärjäämiseen. Laadukas varhaiskasvatus, perusopetuksen vahvistaminen, varhainen tuki sekä ohjaus niin sanotuissa nivelvaiheissa edistävät toisen asteen tutkinnon saavuttamista paremmin kuin oppivelvollisuusiän nosto. Siksi resurssit on kohdennettava mieluummin niiden vahvistamiseen.
Vastaavasti mitoituksen mekaaninen kirjaaminen lakiin ei riitä korjaamaan niitä epäkohtia, joita vanhustenhoidossa on ilmennyt. On selvää, että hoitajia tarvitaan lisää, mutta huolena on kotihoidon tilanne, johon hallituksen esitys vaikuttaa heikentävästi. Hyvä hoiva on kyettävä varmistamaan jokaiselle palveluita tarvitsevalle ikäihmiselle, oli hän sitten hoivakodissa tai omassa kodissaan. Miksi korjataan vain yksi kulma toisen kustannuksella eikä haeta kokonaisvaltaista ratkaisua vanhuspalveluiden laadun turvaamiseen?
Henkilöstöresurssien ohella on myös kiinnitettävä huomiota hoivan laatutekijöihin ja toimintakulttuuriin: Se, miten vanhukseen suhtaudutaan ja miten hänet kohdataan, miten hänen itsemääräämisoikeuttaan kunnioitetaan, otetaanko hänen tarpeensa, toiveensa ja tottumuksensa huomioon, miten omaisten kanssa toimitaan ja aina viimein miten saattohoitovaihe hoidetaan viimeiseen hetkeen arvokkaasti ja välittäen, on ratkaisevaa. Jokaisen vanhuksen on voitava luottaa siihen, että silloin, kun tarvetta on, hänestä pidetään huolta, ei vain sote-palveluiden kohteena vaan tuntevana ihmisenä.
Vastaavasti voidaan kysyä, onko nyt oikea hetki edetä sote-uudistuksessa jälleen massiivinen hallinnonuudistus edellä, sillä sen avulla ei ratkaista soten suurimpia ongelmia: palvelutarpeen ja kustannusten kasvua, hoitoonpääsyn vakavia ongelmia ja julkisen terveydenhuollon painopisteen kallistumista erikoissairaanhoitoon. Voisiko voimavarat nyt aiemmista yrityksistä viisastuneena keskittää toimiin, joilla hoitoon pääsyä saadaan välittömästi nopeutettua ja kustannuksia hillittyä, ja tukea ns. leveämpien harteiden syntymistä alueilla jo tehdyn valmistelun ja yhteistyön kautta ilman uuden hallinnontason, uusien vaalien ja uusien maakuntaverojen luomista?
Tätä päivää kuvaavat niin sanotut ilkeät ongelmat, jotka eivät ratkea yksinkertaisin ratkaisuin. Meidän päättäjien velvollisuus on hakea todellisia, vaikuttavia, joskus vaikeasti viestittäviäkin ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Joskus silläkin uhalla, etteivät ne tiivisty naseviksi klikkiotsikoiksi. Ja nyt, jos koskaan, niiden rahoituksen turvaamiseksi on viimein tartuttava myös uskottaviin työllisyystoimiin.
