Tänään polkupyörä on kehittynyt moneen: leikkikalusta aina sähkömopoon saakka. Välineestä on tullut kykenevien ja uskaltavien mainio liikkumismuoto, jonka asema on nostettu eräänlaisen vihreän pyhyyden tunnuskuvaksi. Kivaa se oli vuosikymmenten ajan, kunnes minusta tuli vanha. Vain omat jalat ja auto jäivät jäljelle. Lopulta koittaa rollaattori, mutta sillä ei ole minkäänlaista punavihreää arvoa.
Pyöräily-ylistyksen kirjoittajat, kaikki kolme, ovat tiiviisti asianosaisia, Pyöräilykuntien verkoston toiminnanjohtaja, kehittämispäällikkö ja Pyöräliiton erityisasiantuntija. Värikuvateoksen tunnelma on haltioitunut, se on pumpuliin pyöritelty yksisilmäinen uskontunnustus kaksipyöräiselle. Tämä ei ole opaskirja rakkaan pyörän kunnossapidolle. Yhä enemmän ajetaan maksullisilla vuokrapyörillä. Suurkaupungeissa osa taasen on hankkinut niin halvan kulkuvälineen toivoen, ettei sitä kukaan viitsisi varastaa.
Kaupunkien keskustat ovat muuttumassa yhä suosiollisemmiksi pyöräilylle. Kun asialle vihkiytyneet pääsevät päättämään, pyöräkaistat levenevät, ne merkitään entistä paremmin, käyttökelpoisuus paranee. Pääset tänään vaikkapa Helsingin keskustassa liikkumaan nopeammin kuin autolla, jolla tapahtuvaa matkantekoa ja pysäköintiä vaikeutetaan. Myöntää täytyy: ilmanlaatu paranee ja perillepääsyn ajallisia vaatimuksia on höllennettävä.
Kaikkien etu on, että tiheän keskustan kaduilla ajetaan entistä rauhallisemmin. Irvokasta kuitenkin on, että polkupyöräilijöille sallitaan äänettömyys, kun sen sijaan sähköautoilta vaaditaan jonkinlaista perusmelua, jotta muut lähestymisen kuulevat. Autoiluun liittyvää turvallisuutta ja sääntöjä parannellaan jatkuvasti. Pyöräily on sen sijaan säännötöntä: soittokellon käyttö on ns. aktiivipyöräilijöille kunniakysymys: heitä ei siihen pidä pakottaa.
Pyörällä on päästävä kaikkialle
Pyöräilyväen mielenkiinto kohdistuu kaikkialle. Pyöräilyn ilo on päästä suhaamaan metsiin, poluille, näköalapaikoille, luontoon, koskemattomaankin. Jos et jaksaisi tai sinulla ei olisi aikaa, mikään vitsi ei ole kiivetä vaihteiston ja sähkövoiman tuella Ylläksen huipulle tai sukeltaa Kolvanan Uuron hautavajoaman pohjalle. Äkkiähän sieltä poiskin pääsee, vaikka töpselisähkön avulla. Pian polkupyöräilijät vaativat varmaan Ukko-Kolille ja Saanalle pyöräteitä. Espoon rantaraitista on tullut baana. Pienten lasten tai koiran kanssa liikkuminen siellä on onnen kauppaa.
Työpaikkapolkeminen vanhoissa pyöräilymaissa vaikuttaa rauhallisemmalta verrattuna Suomeen, jossa pääasiassa miehiset kiitäjät toteuttavat halujaan päästä työpaikalleen ja sieltä pois maksimivauhdissa. Stereotypia toteutuu, kun naamioitunut, kilpa-asuun itsensä sullonut vauhtiveikko ajaa alamäessä kolmekympin nopeusrajoitusalueella kaksinkertaista nopeutta.
Osin pyöräilyyn liittyy aggressiivisuus. Jos älähdät viiden sentin päässä itsestäsi sujahtavasta satakiloisesta kiirehtijästä, hän kohottaa keskisormensa tai pysähtyy haastamaan riitaa. Silloin uhkailun halu vie hetkeksi voiton uuden matkaennätyksen tavoittelusta.
Ympäristön kustannuksella
Kirjoittajat kehuvat, että Hollanti ja Tanska ovat olleet pitkään arkipäiväpyöräilyn sisäistäneitä maita. Koskaan jalankulkijana en ole ollut niin peloissani kuin Amsterdamissa. Mielessä ovat myös kuvat vanhan Kiinan kaupungeista, joilla kadut olivat täynnä pyöräilijöitä, kunnes elintaso kohosi ja autojen määrästä tuli olosuhteiden pakko. Työmatkat kun pitenivät huimasti. Kohta palataan entiseen.
Pyöräilykuntien verkoston ideologit ylistävät muun muassa Oulun ja Helsingin muuttumista pyöräilykaupungeiksi. Siinä on onnistuttu, mutta suunnitelmiin liittyy käsittämättömiä ylilyöntejä. Reittejä suunnitellaan jo ympäristön ja luonnon kustannuksella.
Kun intoilijat pääsevät ajatuksineen vetämään viivoja kartoille, siinä eivät kalliot eivätkä puistot ole enää turvassa. Helsingin keskuspuistoa halkoo pitkin ja poikin niin paljon ajoväyliä, että niille voitaisiin tehdä selvät roolit: pyöräilijöille ja kävelijöille omansa. Metsää rauhassa ihastelevien turvallisuuden tunne kasvaisi. Helsinkiin kaavailtua Kruunuvuoren siltaa voi pitää jo uuden ajan sakraalirakentamisena.
Minulla on oikeus
Tuntuu kuin pyöräilijöiltä puuttuisi suhteellisuuden taju. Kun julkisuudessa rukoillaan, että pyöräilijät käyttäisivät soittokelloa, joku tietäväinen sanoo sen haittaavan liikennöintiä. Sitä paitsi valvonta saattaisi herättää perustus- ja ihmisoikeusasiantuntijat. Pyöräilyideologit muuten esittelevät kirjassaan hälyttävän paljon ihmisiä pyörineen ilman suojavarusteita. Liikennesääntöjen noudattamista tulisi valvoa ja vaatia.
Tuossa suhteessa pyöräilijät voivat olla yhtä tyhmiä kuin Autoliitto pari vuosikymmentä sitten. Sen toiminnanjohtaja sanoi nopeusrajoituksen alentamisen Helsingin keskustassa aiheuttavan vaaratilanteita. Hän tiesi olevansa oikeassa. Arvatkaapa perustelu: autoilija joutuisi tarkkailemaan jatkuvasti ajonopeuttaan!
Kunhan kapakat taas avautuvat, lisääntyvät valomerkkien jälkeiset yöriskit. Poliisi ei tankohörhöjä puhalluta. Pyöräilyfriikit eivät säännöistä paljoa välitä. Joskus tuntuu, että ajotiellä on turvallisempaa kuin jalkakäytävällä. Jos on monta syytä pyöräillä, meillä muilla on yhtä monta syytä olla huolissamme. Autoilijat pelkäävät tänään kaikkea kaduilla liikkuvaa, koska he ovat automaattisesti pahantekijöitä. Pyöräilijä ei pelkää ketään, koska hänellä on oikeus. Ja jos on oikeus, ei voi olla syyllinen.
Tämän kirjoittaja on jalankulkija ja kannattaa pyörätöntä keskustaa.
Matti Hirvonen, Sanna Ojajärvi & Martti Tulenheimo: Pyöräilyn ilo. Monta hyvää syytä pyöräillä. Minerva 2020.
