Suomessa hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Jos hallituksen takana oleva enemmistö on niukka – kuten nykyään – kourallinen kansanedustajia pystyy aiheuttamaan hallituksen kaatumisen vetämällä tukensa siltä pois.
Perustuslakimme kieltää niin sanotun imperatiivisen mandaatin. Kansanedustaja on toimessaan velvollinen noudattamaan oikeutta, totuutta ja perustuslakia, eivätkä häntä sido mitkään muut määräykset. Tämä on selvää tekstiä. Laki ei tunne ryhmäkuria. Kansanedustajalla on oikeus äänestää juuri niin kuin parhaaksi näkee.
Toisaalta hallitusyhteistyö ei ole mahdollista ilman yhteisesti sovittua ohjelmaa ja pelisääntöjä. Puolueet ja eduskuntaryhmät määrittelevät kantansa enemmistöpäätöksin vaikkakin mahdollisimman laajaan yhteistahtoon pyrkien. Suurin osa ryhmäpäätöksistä lieneekin yksimielisiä.
Parlamentaarisen demokratian paradoksi on, että hallituspuolueiden kansanedustajat eivät tietenkään ole kaikista asioista samaa mieltä, mutta heidän odotetaan tukevan hallituksen lakiesityksiä, jotka ovat kompromissien tulosta eivätkä sellaisenaan vastaa minkään puolueen kantaa. Jos eduskuntaryhmät hajoavat äänestyksissä kuin varpusparvet, tuloksena on umpikuja.
Ongelma ei ole uusi. Politiikkaa vuosikymmenet seuranneena ja pitkään siihen osallistuneenakin en muista yhdenkään vaikutusvaltaisen puolueen koskaan ollen täysin yhtenäinen. Eriävät näkemykset ovat vakavimmillaan merkinneet jörjestäytynyttä osapuolijakoa, lievimmillään yksilöiden ajoittaisia irtiottoja enemmistön hyväksymästä linjasta. Hajanaisuus puolueissa ei ole poikkeus- vaan normaalitila. Puoluejohto joutuu näkemään paljon vaivaa pitääkseen liikkeensä toimintakykyisenä ristipaineessa. Ilman tätä yhteissietämystä ei synny tuloksia, tuskin vaalimenestystäkään.
Sooloilijat ovat yksille sankareita, toisille karkureita. Joskus hajanaisuus johtaa pysyvämpiin rintamajakoihin. Avaintehtäviä jaettaessa vanhat kiistat ovat muistissa. Eriseuraisuus kroonistuu herkästi.
Kun soten kaltaisia laajoja ja monimutkaisia uudistuksia yritetään viedä läpi, niiden vastustaminen on helposti kommunikoitavissa mutta kannattaminen vaatii huomattavasti pitemmät perustelut. Poliittisessa viestinnässä ”ei” on selkeärajainen kannanotto, ”kyllä” sisältää usein jos-sanan ja muitakin varauksia. Pöyristymällä pääsee otsikoihin. Tämä motivoi oppositiopuolueen vastustamaan niitäkin esityksiä joita se hallitusvastuussa ollessaan kannattaisi.
Niin houkutteleva kuin ajatus umpikonservatiivin näkökulmasta saattaisikin olla, rakenteiden ja käytäntöjen ennalleen jättäminen ei ole vaihtoehtojen joukossa silloin, kun olosuhteet ja tarpeet ovat muuttuneet täysin.
Muuten olen sitä mieltä, että ihmisen vapaus valita on arvo sinänsä.
