Esimerkiksi eduskuntatalo: pylväsrivien pullistelevaa ylemmyyttä. Olavinlinna: mahtipontista menneiden aikojen turvallisuutta ja suuruuden julistusta. Vihollisen pilkkaaminen: meissä on valta, voima ja viisaus, muissa halveksittavuus.
Silja Pitkänen ja Ville-Juhani Sutinen ovat yhdistelmä tietokirjailua ja kääntäjän ammattia. He määrittelevät notkeasti propagandan kolmeen eri lajikkeeseen. Valkoinen propaganda tulee tunnistettavasti lähteestä ja sen sisältämä tieto on ”eksaktia”. Tosiasioita yhdistellään ja sen viestejä painotetaan kuitenkin sopivasti olematta aggressiivinen hyökkääjä.
Musta propaganda on taasen edellisen vastakohta. Sen esittämien näkökohtien perusteita tai lähteitä ei ilmoiteta. Vaikka mustaa propagandaa sävytetään hyökkääväksi, sen tyylilaji kiehtoo monia ja sitä voidaan pitää valkoiseen nähden tehokkaampana. Kärjistäessään ja liioitellessaan se herättää uteliaisuutta ja saa samoin ajattelevat tuntemaan itsensä oikeassa oleviksi. Musta propaganda nostattaa siihen uskovissa sotaisaa henkeä.
Kolmas propagandan laji on harmaata propagandaa. Se on kahden edellisen välimuoto. Kirjan tekijät esittävät esimerkkejä: viihdeteollisuuden tuotteet saattavat sisältää ideologisia painotuksia tai tuotesijoittelua. Näin huomaamattomasti vaikuttava mainonta voidaan myös lisätä propagandakäsitteen piiriin.
Propaganda uppoaa niihin, jotka suhtautuvat jo valmiiksi asennoituneina saamaansa viestintään. Yksi keino vaikuttaa massoihin on kautta aikojen ollut stereotypioiden synnyttäminen ja uusien luominen. Huumori teeskentelee viestinnästä harmitonta. Vanhat villinlännen elokuvat kertoivat meille jo lapsina, minkälaisia intiaanit olivat. Joikhaamishuumori määritteli lappalaisten olomuodon. Itä käyttökieleen iskostuneena käsitteenä merkitsi puolestaan meille suomalaisille ilmansuunnan, josta vihollinen aina oli tuleva.
Sitä on ollut kaikkialla
Kun on lukenut liki 300 sivua propagandan historiaa, ryhtyy näkemään näkyvän ja näkymättömän vaikuttamisen muotoja kaikkialla.
Kun ajankohtaisia halutaan olla, esiin on nostettava erityisesti Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump. Hän osasi hyödyntää mustan propagandan arvaamattoman tehokkaita mahdollisuuksia. Kuten usein ennenkin, vaaleista tuli tietynlainen sanankäytön sisällissota.
Trump sai ällistyttävän paljon tukea tiedotusvälineistä. Nämä kun tarjosivat rääväsuiselle replikoinnille huikean julkisuuden: väliä ei ollut sillä, olitko puolesta vai vastaan. Trumpin edeltäjä nähtiin suorastaan pyhimyksenä, vaikka Barack Obaman aikana esimerkiksi Meksikon vastaiset raja-aidat vahvistuivat tai Guantanamo oli ja pysyy.
Muistatteko muuten, miten Hillary Clinton sätti Obamaa ennen kuin tästä tuli demokraattien ehdokas? Hyvin media on unohtanut myös räävittömät amerikkalaiset tavat käydä vaaleja. Kukaan ei myöskään kehtaa muistuttaa, miten Hillary Clinton mollasi uudelleen omia puoluetovereitaan päästäkseen itse ehdokkaaksi Trumpia vastaan.
Pienen Suomen tiedotusvälineet ovat valinneet USA:n demokraatit ystävikseen. Lähettipä Helsingin Sanomat jopa kaksi toimittajaansa neljäksi vuodeksi välittämään meille Trumpin möläyksiä. Oliko se maailman parantamista, yhden sortin propagandaa sekin vai tarpeellisen tiedon välittämistä meille?
Kauempaa historiasta tongittuna propagandaa on ollut kaikkialla. Malliesimerkkejä löytyy niin fasismin kahdesta eri muodosta: natsismista ja kommunismista. Natsien propagandaelokuvat koemme vastenmielisiksi, mutta miksi ihmeessä kommunistisen elokuvan monet näkevät yhä merkittävänä taiteena? Propagandaa vastaanotetaan mieltymysten mukaan.
Sanana propagandan tulisi olla varoitus. Harva sitä kuitenkaan aina huomaa: Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin kuvaa keisarivallan sotalaivalla puhkeavan kapinan ylenpalttista ihanuutta. Tämän päivän katsojaa hiukan puistattaa nähdä, miten tyrannivaltio sortaa kansalaisiaan. Kun vallankumoukselliset rohkaistuvat, he huutavat: kuolema sortajille. Niin sorretuista itsestään tulee murhaajia, vangit vapautetaan, mutta äkkiä vankilat ovatkin entistä täydempiä.
”Totuuden jälkeinen aika” – muotitermi joka tuli ja meni
Muutama vuosi sitten teoreetikot kehittivät termin ”totuuden jälkeinen aika”. Syylliseksi ilmiöön määriteltiin Donald Trump. Totuuden jälkeisellä ajalla tarkoitetaan sitä, että tunne ja kokemus yksilötasolla noteerataan merkityksellisemmäksi kuin tosiasiat ja tiedot. Hyvää asiassa on se, jos valpastumme ja epäilemme. Pahinta asiassa puolestaan on, jos meitä viisaammat alkavat kertoa, mikä on totta ja mikä valhetta.
Propagandan historia kertoo havainnollisesti sen, ettei juuri mikään ole muuttunut. Ne, joilla valta on ja ne, jotka valtaa haluavat, pyrkivät vaikuttamaan massojen ajatuksiin. Se, että eläisimme jotakin totuuden jälkeistä aikaa, on silkkaa analyyttistä onaniaa. Elämme toden ja valheen jatkuvaa taistelua. Pahinta vain on se, ettei yhteistä käsitystä niiden suhteen löydy. Voimme vapaasti valita meille soveltuvan totuuden. Antiikin ajat ja tämä päivä, ne tuntuvat olevan toistansa kaltaisia.
Luuletko muuten, että Napoleon oli lyhyen läntä, huvittava tyyppi? Sen uskoivat ainakin Englannin kansalaiset lukiessaan pilkkatekstejä vihollismaansa hallitsijasta. Puna-armeijan sotilaita taas peloteltiin suomalaisista: jos vangeiksi joudut, ne nylkevät sinut hitaasti elävältä.
Tämäkin kirjaesittely on puhdasta propagandan vastaista propagandaa.
Silja Pitkänen & Ville-Juhani Sutinen: Propagandan historia. Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan. Into 2019.
