Sosiaali- ja terveyspalvelujen valinnanvapauslain luonnoksessa esitetään asiakassetelien käyttöönottoa laajasti eri palveluissa. Hallituspuolueiden eduskuntaryhmät hyväksyivät lausuntokierrokselle lähetettävän ehdotuksen tällä viikolla.
Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank toteaa, että maailmalla asiakasseteleitä ei nykyisin juurikaan käytetä, vaan useimmissa maissa on Kela-korvauksen kaltainen suora korvaus -malli.
– En ole kauhean innostunut asiakasseteleistä muuta kuin selkeissä tapauksissa, kuten elektiivissä toimenpiteissä, joissa tiedetään ennakolta täsmälleen, mitä tehdään ja kuinka paljon se maksaa, Paul Lillrank sanoo Verkkouutisille.
Asiakassetelin voi ottaa vastaan esimerkiksi kaihi- tai polvileikkaukseen. Potilas voi valita hoitopaikan sen mukaan, minne pääsee nopeasti ja missä saa hyvää hoitoa. Se luo kannustimia ja painetta palveluntuottajille.
– Tällaisissa tapauksissa sen voi ajatella toimivan, koska se tuo markkinaehtoista kilpailua. Mutta jos asiakasseteliä ryhdytään käyttämään vaikeissa ja epämääräisissä tapauksissa, joissa on paljon diagnostiikkaa eikä tiedetä, mitä kaikkea joudutaan tekemään, se tuntuu vähän hölmöltä instrumentilta, Lillrank toteaa.
Lillrank ei sulkisi pois sitä vaihtoehtoa, että Kela-korvaukset säilytettäisiin.
– Se voisi olla järkevää ainakin joissain asioissa. Keskeinen ongelma koko sote-sotkussa on, että haetaan yhtä ratkaisua, jonka pitäisi sopia kaikkeen. Se on mission impossible (mahdoton tehtävä). Se ei voi toimia, professori sanoo.
Hän vastaa Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksella laadunohjauksesta ja palvelutuotannosta.
Sosiaali- ja terveydenhuoltoa yhdistetään vähemmistön ehdoilla
Lillrank ottaa esille tavoitteen integroida eli yhdistää sosiaali- ja terveydenhuolto.
– Suomalaista 90 prosenttia ei käytä koskaan sosiaalipalveluja. Ne keskittyvät aika pienelle porukalle. Voi kysyä, mitä järkeä on integroida koko apparaatti 10 prosentin vähemmistön ehdoilla.
Hän huomauttaa, että terveyspalveluiden tuotanto voidaan segmentoida monella eri tavalla, esimerkiksi perusterveiden ihmisten kertaluontoisiin sairastumisiin ja kroonisiin, jatkuvaa hoitoa tarvitseviin asiakassuhteisiin.
– Päivystystäkin voidaan ajatella kokonaan omana juttunaan. Jos minulta kysyttäisiin, päivystys rahoitettaisiin suoraan valtion kassasta ja se olisi kokonaan julkinen toiminto, kuten pelastustoimeen kuuluvat asiat.
Lillrankin mukaan vaikeasti hoidettavat sairaudet, kuten syövät, ennaltaehkäistävät sairaudet, kuten diabetesriskin ihmiset, ja monisairaat vanhukset ovat kaikki eri ”bisneksiä”. Silti yritetään keksiä yhtä rahoitusmallia, joka sopisi niihin kaikkiin.
– Tämä on synkkää. Aika heppoisin eväin tehdään nyt isoa ja dramaattista muutosta, eikä toimijoilla ole kykyä miettiä huolellisesti terveystaloustieteellisiä kokemuksia maailmalta ja eri vaihtoehtojen seurauksia.
Hallituksella on hirveä hätä ja perusasiat ovat yhä auki
Lillrank on yksi hallituksen asettaman sote-uudistuksen asiantuntijaryhmän jäsenistä. Hän oli myös yksi viidestä jäsenestä professori Mats Brommelsin valinnanvapautta pohtineessa työryhmässä viime vuonna.
Lillrank mielestä asiantuntijaryhmä olisi pitänyt kasata kymmenen vuotta sitten ja antaa sille resurssit tutkia kaikki kansainväliset järjestelmät, esittää kaksi tai kolme toimivaa kokonaisuutta hyvine ja huonoine puolineen ja antaa poliitikkojen tehdä poliittinen valita vaikkapa ruotsalaisen, japanilaisen ja sveitsiläisen mallin väliltä.
– Silloin keskustelu olisi käyty läpimietittyjen mallien välillä. Nyt tragedia on se, että kun muutos on jo tässä vaiheessa ja hallituksella on hirveä hätä ja kiire, niin vielä keskustellaan perusasioista, kuten valinnanvapaudesta tai korvausmalleista.
Lillrankin mielestä positiivista on, että vaiheistus-termi on nyt otettu käyttöön ja on ymmärretty, ettei uudistusta voida saada kerralla valmiiksi.
– Nyt pitäisi tuoda puitelaki, joka naulaisi kiinni jotkut perusasiat ja loppu saisi jäädä erilaisten kokeilujen varaan.
Valinnanvapauslaissa mikromanageerataan
Lillrank huomauttaa, että hallituksen sopimassa valinnanvapauslain lakiluonnoksessa on paljon asioita, kuten asiakassetelit, joiden käyttäytymisestä eri maakunnissa ei ole tietoa.
– Jos käytännöt on lakiin kirjattu, tulee todella vaikeaa. Jos ne jätettäisiin auki, että maakunta saa kokeilla sitä ja tätä ja niitä pystyttäisiin joustavasti muuttamaan, jos menee pieleen, niin se voisi pelastaa tämän.
Nyt Lillrankin mielestä valinnanvapauslain luonnoksessa mikromanageerataan säätämällä, mitä esimerkiksi sote-keskus saa ja mitä ei saa tehdä.
– Se on sosiaalista suunnitelmataloutta. Lainsäätäjä sekaantuu asioihin, joista se ei ymmärrä mitään.
Lillrank sanoo, että ”sote-sotkun sumuverhon” takana monissa maakunnissa ja yksityisellä puolella on tehty jo fiksuja ratkaisuja tuotannon tasolla. Hän mainitsee Etelä-Karjalan sairaanhoitopiirin (Eksote), Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) tietyillä toimialoilla, Mänttä-Vilppulan ja Pihlajalinnan yhteisyrityksen sekä Doctagonin.
– Viestini hallitukselle on, että häiritkää mahdollisimman vähän tätä luontevaa kehitystä.
18 maakuntaa hölmö ratkaisu
Puitelakiin Lillrank kirjaisi valinnanvapauden, kehitysmahdollisuudet, maakuntien roolin ja lukumäärän.
– 18 maakuntaa on operatiivisesti hölmö ratkaisu. Pienet maakunnat eivät pysty suoriutumaan tehtävistään, vaan tulee konkursseja ja fuusioita ja sotku ja älämölö jatkuvat. Maakuntien lukumäärä, kuten kaikki tietävät, on puhdas poliittinen juttu. Se ei perustu minkäänlaiseen palvelutuotannon järkevään ajatteluun.
Lillarank sanoo olevansa samaa mieltä kuin monet alan johtavista ylilääkärit: viisi yliopistosairaalaa olisi ollut luonteva malli.
– Se olisi ollut toiminnallisesti järkevä. Ne olisivat olleet riittävän isoja. Ne olisivat pystyneet tekemään alueellaan lähes kaiken, olisi ollut teknologiaa ja kapasiteettia, hän toteaa.
