Professori kerjää taas verta nenästään – ”kommunistin polttomerkki”

Professori Heikki Ylikankaan kannanotoista ei muutamiin vuosiin ole käyty kansalaiskeskustelua tai tutkijoiden koulukuntakiistoja. Jokohan kohta taas käytäisiin? Ylikangas on koonnut uusimpaan kirjaansa keskustelun sytykkeitä.

Tieteen päivillä Helsingissä tammikuussa oli historiantutkija, professori Heikki Ylikangas haastateltavana tuolloin vielä ilmestymättömästä kirjastaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen?

”Ylikangas käyttää teoksessaan havaintoaineksena muun muassa lukuisia omia historiantulkintojaan, jotka ovat herättäneet vuosien varrella kiivaaksikin luonnehdittavaa keskustelua”, tilaisuutta mainostettiin ennakolta.

Viime syksynä Ylikangas sai tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnon.

”Ylikankaan selvitykset maamme historiallisista taitekohdista ovat aina herättäneet vilkasta keskustelua”, palkinnon perusteluissa todettiin.

”Teoksissaan Käännekohdat Suomen historiassa (1986, 6. painos 2000) ja Suomen historian solmukohdat (2007) Ylikangas esitti tyylilleen uskollisena joukon teräviä teesejä eräiden tapahtumien taustalla olevista historiallisista voimista”, Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander kirjoittaa Ylikankaasta Kansallisbiografiassa.

Sama koskee Ylikankaan tulkintoja niin nuija-, kansalais-, talvi- kuin jatkosodastakin.

Äskettäin ilmestyneeseen kirjaansa Ylikangas on poiminut vuosikymmenien varrelta herkullisia episodeja tutkimustensa saamasta vastaanotosta. Kuin kaivaten ilmaa puhdistavaa keskustelua – esimerkiksi kommunisti-leiman käyttämisestä historiankulusta ja sen syistä toisin ajatteleviin, jopa Ylikankaaseen itseensä.

Mitä tutkija saa sanoa?

Aluksi Ylikangas esittää varsin perustavanlaatuisen kysymyksen, miten onkaan mahdollista, että akateemisesti koulutetut tutkijat päätyvät samana aikana samasta aiheesta samoilla lähteillä tyystin eri tuloksiin? Niin kuin esimerkiksi nuijasodasta, jota on tutkittu jo noin 150 vuoden ajan ja joka käytiin yli 400 vuotta sitten.

Tai että Suomen alueen liittämisestä Venäjään on kulunut alun kolmatta sataa vuotta, mutta vieläkään ei ole päästy kiisteltyjä teorioita pitemmälle vastauksessa siihen, minkä vuoksi keisari Aleksanteri I antoi Suomelle – valloittamilleen Ruotsin merentakaisille itäisille lääneille – laajan itsehallinnon ja alueelle Suomen suuriruhtinaskunnan nimen.

Toinen pääkysymys kirjan pohdinnoissa on, onko historiantutkimuksessa Suomessa joitakin tyypillisiä piirteitä verrattuna muihin länsimaihin.

Ylikankaan mukaan on. Tyypillisesti suomalaishistorioitsijoiden tulokset ja tulkinnat ovat samoja. Mutta mikä on vahvan yhdenmukaisuuden paineen eli niin kutsutun kansallisen historiankirjoituksen ja maamme pitkän itärajan välinen suhde?

Itse hän ei yhdenmukaisuuden paineen alle suostu. Muutama esimerkki:

”Suomi kohteli venäläisvankeja yhtä huonosti kuin japanilaiset ja saksalaiset omia vankejaan sekä syyllistyi itärajan takana etnisiin puhdistuksiin tavoitteinaan asuttaa tyhjentyneet venäläiskylät alueelle tuotetuilla inkeriläisillä. Anteeksipyyntöjä ei Suomi ole esittänyt.”

”Kansallissosialismi koetaan tänään pahan läpitunkemaksi turmiollisten, epäinhimillisten oppien sekavaksi kasautumaksi, millaiseksi se ajan mittaan osoittautuikin. Kuitenkin sen menestymisen alkuvaiheeseen päti vanha viisaus: mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna. Melkoinen osa älymystöstä heittäytyi liikkeen imuun, joukossa paitsi opiskelijoita suurin joukoin myös filosofi Heideggerin kaltaisia opillisia auktoriteetteja ja periaatteessa hyvää tarkoittavia tavallisia ihmisiä.”

Tampereen trauma

Meinanderin arvion mukaan Ylikangas sai jo nuorena stipendiaattina Länsi-Saksassa 1970-luvun alussa sikäläisistä tutkimusperinteistä ja koulukuntariidoista kimmokkeen uusien näkökulmien etsintään. Niinpä hän ei kavahda asettumista yleistä mielipidettä vastaan.

Mutta yksi seuraus häntä tuntuu aika tavalla kaivelevan: marxilaiseksi leimaaminen, Olavi Paavolaisen sanoin ”kommunistin polttomerkki”.

Esimerkiksi hän ottaa vuonna 1993 julkaisemansa Tie Tampereelle -teoksen. ”Teos sai jakautuneen vastaanoton. Kyse oli ensimmäisestä massiivisella lähdeaineistolla tuetusta kuvauksesta siitä, mikä oli molempien osapuolten sodankäynnin laatu ruohonjuuritasolla. Teos palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 1994, joten kirjaa kiitettiin ja arvostettiin laajalti. Toisaalta sitä myös arvosteltiin kirpeästi.”

”Kiivaimmin teosta vastaan iskettiin Etelä-Pohjanmaalla, taannoisen senaatin eli valkoisen armeijan vankimmalla tukialueella, jossa sanottuna vuonna oli vietetty ”vapaussodassa” saavutetun voiton 75-vuotisjuhlia. Juhliin oli valmistauduttu erityisellä innolla sen vuoksi, että Neuvostoliitto oli kahta vuotta aikaisemmin kadonnut poliittiselta kartalta vieden mennessään suomettumisen ajan. (– –) Tähän ilmapiiriin teos sopi huonosti. Kirjaa muistettiin Etelä-Pohjanmaalla lähivuosina likimain sadalla lehtikirjoituksella, joista lähes kaikki olivat negatiivisia, enimmäkseen suoraan solvaavia ja herjaavia.”

Ylikankaan mukaan kiistan ydin oli siinä, mihin sotaan vapaaehtoiset eteläpohjalaiset suojeluskuntalaiset kokivat lähtevänsä. Kirjassa puolustettiin näkemystä, että sota ymmärrettiin valkoisten propagandaa myötäillen ennen muuta sodaksi Venäjää – ”ryssää” – vastaan.

Tämä tulkinta kumottiin eteläpohjalaisessa paikallislehdessä, jonka mukaan ”oikea käsitys” oli, että sotimaan lähdettiin tietoisesti kukistamaan sosialistien kapinaa.

”Paikallisen tulkinnan mukaan sota oli siis alusta alkaen asiallisesti sisällissotaa, mutta sitä tuli silti ehdottomasti kutsua nimellä vapaussota. Muuten syyllistyi ilmeiseen kommunismiin”, Ylikangas ironisoi.

Kommunistin leima

Hän muistuttaa myös, että kirjasta Ruotsissa julkaistu käännös sai sataprosenttisesti myönteisen kohtelun. ”Kommunistin kirjoittamaksi ei teosta ainoassakaan Ruotsin lehdessä leimattu.”

Historiantutkijat jaetaan Ylikankaan mukaan kahteen ja vain kahteen ryhmään: kommunisteihin ja muihin. Kommunistit tosin jaettiin lauhkeampiin ”tavallisiin kommunisteihin” ja näitä jyrkempiin ”taistolaisiin” (stalinisteihin).

”Allekirjoittanut luettiin edellisiin Tie Tampereelle -kirjan (1993) yhteydessä, taistolaisiin taas talvi- ja jatkosotaa koskevien (1999 ja sen jälkeen) tulkintojen perusteella. Joko siis allekirjoittaneen vasemmistoradikalismi oli 1990-luvun vanhetessa ja seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä entisestään vahvistunut tai sitten toimittajien ja kolumnistien terävänäköisyys kommunistien tunnistamisessa oli ajan myötä lisääntynyt”, Ylikangas piruilee.

Hänen mukaansa historiantutkijat hänen itsensä tavoin enimmäkseen kaihtavat puoluesidonnaisuutta, mutta enempää jäsenkirja kuin sen puuttuminenkaan eivät suojele heitä kommunistin leimalta, jos tutkimustuloksen katsotaan merkittävästi poikkeavan tulkintojen päälinjasta aroissa kysymyksissä.

Suur-Suomea luomassa

Kärjistetyn arka kysymys on esimerkiksi 75 vuoden takainen haave Suur-Suomesta.

Ylikangas kuvailee, kuinka Suomi mobilisoi armeijansa jo 17.–18. kesäkuuta 1941 tietoisena siitä, että Saksa muutaman päivän sisällä aloittaisi hyökkäyksen Neuvostoliittoon. ”Liikekannallepano oli toteutettava, koska hyökkäyssodasta Saksan kanssa ja Saksan rinnalla oli ennakkoon suullisesti sovittu.”

Hallitus piti edelleen kiinni puolustussodasta, ja Suomi julistautuikin puolueettomaksi, kun Saksan joukot 22.6. vyöryivät itään.

”Kun kuitenkin todellinen tarkoitus oli käydä Saksan rinnalla hyökkäyssotaan, asia täytyi tehdä jotenkin omille sotilaille selväksi. Hallitus ratkaisi ongelman siten, että marsalkka Mannerheim antoi (10. heinäkuuta) ylipäällikkönä joukoille hyökkäyskäskyn asettaen tavoitteeksi Suur-Suomen luomisen. (– –) Virallisesti ilmoitettiin, että kyse oli ylipäällikön omavaltaisesta reagoinnista; hallitus ei ollut siitä vastuussa.”

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House 2015. 256 sivua. Kustantajan hinta 36,50 euroa.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt