Professori Henrik Meinander. LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO

Presidenteillämme ristiriitaisia näkemyksiä jatkosodan ”erillisyydestä”

Professori Henrik Meinander tutkailee historiamme käänteitä.

Olisiko siitä edes paria kymmentä vuotta, kun muuan historian arvostettu professori kieltäytyi esitelmätilaisuudesta, jos hänet velvoitettaisiin jahkailemaan ”erillissodasta”. Eli oliko Suomi onneton ajopuu, joka vain avuttomuuttaan joutui hyökkäämään kesällä 1941 kohti itää luodakseen Saksan rinnalla Suur-Suomen? Ikuisuusaihe.

Häviö natsi-Saksan rinnalla johti Pariisin rauhansopimukseen ja tuomioihin. Virallinen Suomi ei pyrkinyt tuossa tilanteessa pullikoimaan, vaikka perusteita jatkosodalle esitettiin epävirallisen Suomen puolelta. Sen sijaan ailahtelevaiselta vaikuttaa maamme presidenttien myöhempi suhtautuminen jatkosotaamme. Professori Henrik Meinander käy artikkelikokoelmassaan Kaleidoskooppi lävitse näitä ristiriitaisia näkemyksiä.

Presidentti Risto Ryti luonnehti vuoden 1941 kesäkuun hyökkäystämme toiseksi puolustustaisteluksi Neuvostoliittoa vastaan. Suomi oli joutunut pakkovalinnan eteen, jota Meinander luonnehtii joko tasapainoiluksi kahden diktatorisen vallan välissä tai sotilasliitoksi Saksan kanssa. Suomi valitsi mielestään pienemmän pahan – olihan Saksan kakkosjohtaja Hermann Göring luvannut kaiken menetetyn korkojen kera takaisin.

Marsalkka C.G.E. Mannerheimin mielipide oli sama, hyökkäys oli paras keino puolustautua. Sodan jälkeen pehmoselitys erillissodasta siirtyi sivuun. J.K. Paasikivi aloitti alistuneissa merkeissä, ja Urho Kekkonen teki syksyn 1974 puheellaan selväksi, ettei jatkosodan erillisyydelle ollut perusteita.

UKK erottaa journalisteja, Tarja Halosen töppää Pariisissa

Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simo Juntunen koki puheen irvokkaana, jonka seurauksena käytännössä se oli Kekkonen, joka erotti toimittajan tehtävästään. Saman kohtalon koki paria kymmentä vuotta myöhemmin Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka. Tuolloin kontallaan ja erottajana demareiden sijaan oli kokoomus tirehtööririntaman tuella.

Mauno Koiviston – sodan käyneenä rintamaveteraanin – ja rauhan Nobelin saaneen Martti Ahtisaaren linjanvedot olivat silotellumpia. Koivisto rohkaistui vapaamielistyneen Venäjän luomasta turvasta, Ahtisaarikin koki Suomen enemmän uhriksi kuin syylliseksi.

Presidentti Tarja Halosen Meinander joutuu ottamaan kommentointiketjussa esille merkillisenä, ilmiselvänä ajattelemattomuuden ilmentymänä. Vieraillessaan Pariisissa – huomio: natsien sodan aikana miehittämän valtion pääkaupungissa! – Halonen kajautti: ”Meille maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä meille syntynyt kiitollisuudenvelkaa muita kohtaan.” Hups.

Venäjän ulkoministeriö muistutti heti Suomen allekirjoittaneen vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksen, jossa Suomi julistettiin yksiselitteisesti Saksan liittolaiseksi. Halosen turhaa yhden lauseen möläystä Meinander silottelee: ”Ajatukset sodasta tulisi siten ymmärtää enemmänkin poliittisesti sulaviksi, Suomen sotahistoriaa koskevan muistokulttuurin populaarien odotusten ja trendien mukaisiksi kommenteiksi.” Voiko episodia paremmin liehitellä? Halonen ei katunut höläytystään.

Saman tason eleeksi voi Kaleidoskoopin ulkopuolelta kerrata toisen Suomi-Ranska -välisen mokan. Maanpaossa natsi-Saksan miehitykseltä olleelle, mutta valtaan palanneelle Ranskan presidentille Charles de Gaullelle Urho Kekkonen luovutti vuonna 1962 Suomen Valkoisen Ruusun suurristin hakaristiketjulla. Ei ihme, ettei ketjua näkynyt de Gaullen rintamuksella, eikä häntä itseään näkynyt UKK:n laskiessa Riemukaarelle seppelettä Tuntemattoman sotilaan haudalle. Erillissotaa ja hakaristiä voidaan selitellä, mutta uskottavuus tulisi presidenttien osata aistia.

Hannu Salama UKK:n työkaluna

Sotien jälkeinen Suomi alkoi hitaasti vapautua tiukkapipoisuudestaan, vaikka vanhat instituution eivät hevillä murentuneet. Järjestöjä pakkolopetettiin, mutta esimerkiksi kirkkoa hallitsi vielä 1960-luvun lopulle liki kymmenen vanhaa Akateemisen Karjala-Seuran AKS:n starbua jopa piispoina. Niihin aikoihin saakka UKK ei ollut nauttinut kirkon kumartelua, mutta sai mainion työkalun käyttöönsä: kirjailija Hannu Salaman.

Eihän Meinander halua asiaa tältä kannalta kertoa, mutta Kekkonen kykeni Salaman Juhannustanssit-kirjan (Otava 1964) herättämän jumalanpilkkaprosessin hyödyntämään omaksi edukseen. Armahtamalla mauttoman jumalanpilkkaajan presidentti profiloi itsensä oikeistovastaiseksi, taas kerran.

Meinander näkee asian osana laajempaa yhteiskunnallista tunnelman muutosta. Yksi prosessin alullepanijoista, arkkipiispa Martti Simojoki katui rooliaan. Kirkko vaikeni UKK:n ja vasemmistoherännäisyyden edessä. Myös puolustusvoimilta poistettiin uskallus ottaa kantaa. UKK ei arvostanut kirkkoa eikä armeijaa, joiden piirissä hän ei ollut kokenut omakohtaista menestystä.

Satusetä Topelius junarealistina

Uuden kuvan rivikansalainen saa Kaleidoskoopin kautta Zachris Topeliuksesta (1818-1898). Tämä satusedäksemme nimetty Helsingin yliopiston rehtorinakin toiminut kirjailija oli tekniikan ihailija. Jo ennen 1800-luvun puoliväliä hän näki rautatiet ratkaisevaksi maailmankaupan edistäjäksi. Topelius tarkasteli kahden kuljetusmuodon eroa: laivamatka Pietarista Lontooseen kesti yli viikon, kun rata Lontooseen kuljettaisi runsaassa kahdessa vuorokaudessa.

Topelius ei aluksi uskaltanut ennakoida rautateitä Suomeen, mutta kun ensimmäinen rata Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui 1862, hän oli jo kokenut junamatkan ”salamannopeudella halki Saksanmaan”. Hän oivalsi rautatiet kaupan ja sodankäynnin kannalta tarpeellisiksi, mutta sen oivalsi myös keisari rakennuttamalla radan Helsingistä Pietariin 1870. Sotavoimien liikuttelu muuttui vaivattomaksi.

Näin Meinander muovaa näkemystä satusedästämme lujasti maan kamarassa kiinni olevaksi realistiksi ja tulevaisuuteen katsojaksi.

Henrik Meinander: Kaleidoskooppi. Tutkielmia Suomen historiasta. Siltala 2020.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt