Verkkouutiset

Politiikan kova kieli tulee kalliiksi

BLOGI

Suomen sanotaan olevan konsensus-yhteiskunta ja vieläpä niin, että kaikki keskeiset yhteiskunnalliset päätöksentekijät tuntevat toisensa.
Kari Häkämies
Kari Häkämies
Kari Häkämies on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja.
MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Politiikkaa ehdittiin tehdä sotien jälkeen monta vuosikymmentä, ennen kuin ensimmäiset sopuilun vastustajat heräsivät ja alkoivat kritisoida vallitsevaa menoa.

Suomen malliin on hyvä historiallinen selitys. Selvisimme toisesta maailmansodasta itsenäisenä, mutta paljon menettäneenä. Kansakunta tajusi, että Neuvostoliittoon on luotava ystävällismieliset välit ja teollisuutta ja hyvinvointia oli pakko ruveta rakentamaan ainakin kohtuullisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Maata vedettiin punamullalla, kaupunkeihin muodostui aseveliakseli, maltillisten demareiden ja edistyksellisten porvareiden liitto.

Epäilemättä suomalainen päätöksenteko kaipaa tuuletusta. Eduskunnan asema on ollut vuosien saatossa usein kovin heiveröinen ja olemme myös luoneet erilaisten ulkoparlamentaaristen voimien tueksi taloudellisia tukimuotoja, jotka mahdollistavat liian hyvin riippumattomuuden kansalaismielipiteestä.

Mutta hyvä kysymys kuuluu, olemmeko saamassa tilalle parempaa? Ainakin osa menneen maailman tapojen kritiikistä on kovin pinnallista. Usein tulee mieleen, että ainoa tavoite on saada julkisuutta. Moni uusi poliitikko on tajunnut klikkausjournalismin vaateet: syvällisyydestä viis, riittää, kun sanoo jyrkästi ja vielä parempi, jos uskaltaa loukata.

Politiikan kieli on koventunut. So what, jos kyse olisi vain päätöksentekijöiden keskinäisestä, yhteisesti sovitusta pelistä, mutta niin harmittomasta asiasta ei ole kyse. Uskallan väittää, että jos nykymeno jatkuu ja jyrkkenee, se vaikuttaa heikentävästi puolueiden suhteisiin. On syytä muistaa, että poliitikotkin ovat vain ihmisiä. Aivan taatusti jokainen heistä muistaa, kuka kanssakilpailija epäili milloin minkäkin ryhmän kätyriksi, ihmisoikeuksien loukkaajaksi tai kansalaisten väheksyjäksi.

Seitsemänkymmentäluvulla kasvanut poliitikkopolvi aloitti yhteiskunnallisen vaikuttamisen jo koulussa. Se muovasi yhteisen tavan toimia ja puhua.

Nykypoliitikot sen sijaan tulevat mukaan aivan erilasilla taustoilla. Kielenkäyttö on opittu teatterikoulussa, investointipankin meklarihuoneessa tai jalkapallohuligaanien porukoissa. Sovun rakentamisen sijasta on opeteltu hyökkäämään. Yhteisen näkemyksen etsiminen on vanhanaikaista hömppää. Halutaan lyödä kilpailija kanveesiin.

Mahtipontisen puheen ääripää saavutetaan, kun lausutut sanat alkavat koskettaa tulevien vaalien jälkeistä yhteistyötä. Toki jokaisen puolueen on syytä kertoa, mitä asioita se pitää tärkeänä, mutta kovin liukkaalle jäälle hypätään, jos puolueet alkavat luetella ylipääsemättömän tiukkoja ehtoja siitä, mikä käy mikä ei, tai kertomaan, mitkä edellisen hallituksen toteuttamat uudistukset kumotaan, jos vallan kahvaan päästään kiinni. Uhon sijasta on hyvä vilkaista tilastoja. Suuria, maalin vietyjä, yhteiskunnallisia uudistuksia ei taida olla peruttu oikeastaan koskaan.

Suomessa on kolme suurta puoluetta, joista vuorollaan kaksi on hallituksessa. Toisen tyyppisten blokkien haikailu voi olla virkistävää kolpakkofilosofointia, mutta käytännön politiikassa sellaiset ratkaisut eivät toimi. Samaa realismia on syytä toivoa vaalilupauksiin. Vaalivoittoa pitää tavoitella, mutta ei viisauden kustannuksella.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
Uusimmat

Suosittelemme

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)