Pohjolan jumalattarien kanssa ei ollut syytä ryhtyä kepeisiin leikkeihin. Kun lukee 30 heikäläistä kuvailevaa lyhyttä selontekoa, nuo metsissä ja pimennoissa lymyilleet olennot alkavat olla pelottavia. Kun lisäksi vanha kansa eli harhaluulojen, kauhukuvitelmien ja epäjumalien hallitsemassa maailmassa, jumalattaret saattoivat olla suoranainen riesa.
Historian ja kulttuuriperinnön tutkija Karolina Kouvola ammentaa suomalaista tarustoa kuin tämän päivän kuluttajat tuotevertailuja. Huomattava osa kuvauksista periytyy Kalevalan ja Kantelettaren sisältämistä luonnehdinnoista. Jumalattaret ovat olleet varsinaisia piruja, joita on tullut hyvitellä ja pelätä.
Taikausko on ruokkinut kasautuvasti joidenkin hahmojen piirteitä: kovettanut ja kivettänyt karmeita akkahahmoja. Sieltä taitavat olla peräisin miesten tuntema kauhu naisia kohtaan, mikä heijastuu vielä tänäkin päivänä. Moni lausahdus yksilö- tai ryhmätasolla naisista on peräisin vanhoilta ajoilta. Tässä olisi cancel-hysteerikkojen tilaisuus: panna Kalevala ja sen mukana Kanteletar uudelleen muotoiltavaksi naisnäkökulmaa soveltaen.
Pohjolan karmea emäntä
Yksi pohjoisen jumalattarista on Louhi, Pohjolan emäntä, joka hallitsee pimeää ja kylmää Pohjoista. Hän on tarinoiden velho, itsenäinen vanha nainen ja pahuuden ruumiillistuma. Hän vartioi kuolleiden viimeistä leposijaa, mutta on myös muutoinkin aktiivinen toimija. Hän antoi sammon takomisen Väinämöiselle, jonka oli suoritettava työ saadakseen Pohjolan neito.
Kalevala on näissä yksityiskohdissa kaunistelematon tarina kärsimyksistä, jotka naissukupuoli Kalevalan heitä heikommille miehille sälytti. Sen todenperäisyys on toki monikerroksisen mielikuvituksen tuotetta. Vankkaa tieteellistä näyttöä menneisyyden naisten julmuuksista ei ole, eikä Elias Lönnrot tässä osoittaudu luotettavaksi raportoijaksi. Kun näitä hänen muistiin kirjoittamiaan ja sen jälkeen sepittämiään juttuja lukee, tulisi kansalliskeräilijämme asettaa vakavan tutkinnan kohteeksi.
Niin Kalevala on litistetty täyteen toinen toistaan kummallisempia tarinoita, että Lönnrotin mielentila kirjoitushetkellä on todettavissa epäilyksen alaiseksi. Onko kansalliseepoksemme muovattu kiljun ja metsän tajuntaa piristävien haittasienten yhteisvaikutuksen alaisuudessa?
Eräs näistä naispiruista oli Vellamo, joka hallitsi vettä ja vesistöjä. Väinämöinen-parkaa riepotellaan tässäkin. Kalassa ollessaan sankarimme nappaa saaliin, jonka hän kiskaisee onnellisena veneeseensä. Ilo muuttuu kuitenkin pettymykseksi, kun hän oivaltaa saalistaneensa itsensä Vellamon. Tästä nöyryyttävästä erehdyksestä Väinämöinen joutuu Vellamon pilkan kohteeksi. Jollakin tavalla Kalevalan mieskuva on harmillisen vähättelevä, aivan kuin nuo sankarit olisivat olleet vellihousuja.
Naishahmo hallitsi siis vesiä ja myös kalaonnea. Huonosta tilanteesta osasi jopa Mikael Agricola kertoa: ”Wedhen eme wei calat wercon”.
Vellamosta ei ole pitkä matka vedenneitoihin, jotka ovat olleet tiedossa kautta historian. Esimerkiksi Hattulan keskiaikaisen kivikirkon seinämuuriin on jo 1500-luvulla maalattu vedenneito. Noihin kuviin uskottiin ja niitä pidettiin hyvin pelottavina.
Rivoilua sallitussa muodossa
Oman aikamme taide pyrkii välillä näyttämään ja puhumaan tuhmia. Sensaation avulla monesta tyhmänkeksijästä on tullut kuuluisa, arvostettukin. Emme tiedä, miten tämän päivän rivoudet toimivat entisinä aikoina, mutta nykyisen pahojen ilmaisujen ja yksittäisten sanojen metsästäjät voivat vanhoja lukiessaan saada sätkyjä.
Naisen kehoon tiedettiin liittyvän salaperäistä ja toimivaa voimaa, vitun väkeä (vittu=vittu, väki=voima). Se veti vertoja karhulle. Vastaava voima, miehen väki, oli myös tunnettu, mutta naisen kuukautiset tekivät hänestä entistä vahvemman, jopa miehille vaarallisen.
Kun nainen – ei ainoastaan jumalattaret – paljasti häpynsä, tämä ”harakointi” suojasi häntä, hänen karjaansa ja perhettään. Varsinainen näytös kevätaikaan oli se, kun nainen harakoi nousten portin pylväiden päälle karjan päästessä ensi kerran laitumelle ja kulkiessa hänen jalkojensa välistä. Tarkoitus tälle oli, ettei karja kohtaisi kesän aikana mitään väkevämpää voimaa kuin se, mitä nainen kantoi jalkovälissään.
Karolina Kouvola on ammentanut menneisyytemme naisvoimaa liki yliannostuksen. Kirjan toinen toistaan kovemmat ja mahtavammat naishahmot kertautuvat sellaiseksi kokoelmaksi, että tämän päivän Maripaitaan pukeutuvaa pehmomiestä moinen kauhistuttaa.
Joidenkin esimerkkijumalattarien ominaisuudet saavat lukijan uskomaan, että maailmaa ehkä yhä hallitaan sen voimalla, mitä naiset kantavat pöksyissään. Pöksyt ovat oikeastaan aika myöhäinen keksintö, Kouvolan mukaan ne tulivat yleiseen käyttöön vasta runsas vuosisata sitten. Saipa mies turvan metsästysretkelleenkin ryömimällä naisen haarojen alitse ennen lähtöään. Mitä tapahtuisi jos moista miespolo ehdottaisi vaimollaan ennen töihin lähtöä?
Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret. SKS kirjat 2021.
