Kuntakenttä valmistautuu parhaillaan hiki hatussa tulevaan hyvinvointialuemuutokseen. Aikaa on enää 14 kuukautta, mutta auki olevia, sekä isosti hämmästyttäviä asioita on vielä valitettavan paljon.
Kunnat, joilla on vapaaehtoinen sotekuntayhtymä, ovat joutuneet eriarvoiseen asemaan siirtymäsäännösten osalta. Esimerkiksi kiinteistöjen vuokria kunnille turvaavat 3+1-siirtymäsäännökset eivät koskekaan kuntayhtymiä. Epäselvyyttä liittyy myös siihen, pitääkö hyvinvointialueiden vuokraamat kiinteistöt kunnissa nyt kiireen vilkkaa yhtiöitää vuoden 2023 alkuun mennessä.
Epäselvyyttä on myös tukipalveluiden vastuissa ja henkilöstön siirtymissä – esimerkiksi sen suhteen, siirtyvätkö kiinteistönhoitajat kunnilta hyvinvointialueille. Kertaalleen kunnille tuli jo tieto, että eivät siirry ja nyt näkemys on ilmeisesti muuttunut.
Kiperin kysymys liittyy kuitenkin kustannuksia ja muutoksia hillitseviin elementteihin, kuten muutosrajoittimeen. Tarkoitushan oli, että kuntia kannustetaan pitämään sotekustannukset matalalla, jopa laskevalla käyrällä vuodet 2021 ja 2022. Ja kannustin, joka tähän ohjaa, joko palkitsee tai rankaisee kuntia pysyvästi tulevien vuosien valtion osuuden kautta. Eli jos sotekulut kasvavat, leikkaa kasvu pysyvästi valtionosuuksia ja jos taas sotekuluja saadaan leikattua, johtaa se pysyvään parannukseen kunnan valtionosuuksissa.
Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, että juuri noille kriittisille vuosille 2021 ja 2022 iskevät koronakulut ja hoitojonojen purkaminen. Vaikka valtio on jo luvannut kompensoida kunnille kulut, on epäselvää, huomioiko laskentamalli tämän ja toimiiko malli oikeudenmukaisesti kuntien kannalta. Vai käykö niin, että näille ratkaiseville vuosille kasautuvat kulut heikentävät kuntien valtionosuuksien tasoa pysyvästi.
Muutosrajoittimen alkuperäinen ajatus oli sinänsä erinomainen. On luontevaa, että näin suuren muutoksen alla kannustetaan kuntia keventämään sotekustannuksia, eikä päinvastoin, johon muutosvaiheessa saattaisi myös houkutus. Vallitseva pandemia kuitenkin vääristää tilannetta ja erilaiset ideariihet höyryävät parhaillaan kuntakentällä hätäratkaisujen löytämiseksi. Seuraukset voivat olla kummallisia ja tuskin kenenkään etua ajaisi se, että turvauduttaisiin keinotekoisiin kirjanpitokikkailuihin tai vaikkapa hoitojonojen purkuja lykättäisiin vuodelle 2023.
Olisi hyvä huomioida myös se, että tarkasteluvuosille saattaa osua myös muita kunnista riippumattomia kustannuslisäyksiä. Esimerkiksi Keski-Uudenmaan alueelle, jossa on melko uusi sotekuntayhtymä, ratkaiseville vuosille kohdentuvat noin kuuden miljoonan euron kustannukset palkkaharmonisaatiosta ja henkilöstön saatavuuteen liittyvistä kustannuslisäyksistä.
Kustannuksia ja muutosta hillitsevät elementit malleissa tulisi siis vielä kerran tarkastella. Lisäksi olisi pohdittava sitä, miten laskentamallit painottuvat nyt käyttötalouteen, kun huomiota tarvittaisiin erityisesti kasvukuntien osalta myös investointitarpeisiin.
Kuntatalouteen jää soten irtaannuttua paljon tasapainotettavaa, velkaa ja investointien aiheuttamia haasteita. Suunnitelmallinen työ kuntien talouden osalta on tässä tilanteessa mahdotonta. Haasteita lisää myös se, että vuonna 2023 veronkorotukset ovat jäissä ja vuonna 2024 valmistaudutaan jo seuraavan vuoden kuntavaaleihin, mikä perinteisesti ei ole hyvä ajankohta veronkorotuksiin tai talouden tasapainotuksiin.
Hyvinvointialueeseen siirtyminen tapahtuu nyt henkeä salpaavalla vauhdilla ja epäselvissä olosuhteissa. On paitsi kurjaa, myös vastuutonta, että joudumme kunnissa tekemään pitkäkantoisia tulevaisuuden ratkaisuja epäselvillä ehdoilla ja side silmillä.
