Arnold Schwarzenegger Helsingissä vuonna 1996. LEHTIKUVA/MATTI BJÖRKMAN

#Metoo-taidehistoria käynnistää katkeran takaa-ajon

Pitäisikö pahojen taiteilijamiesten taide kieltää ja kirota? #Metoo-taidehistoria käynnistää katkeran takaa-ajon vuosisatojen päähän.

Helsingin Sanomien taidetoimittaja Arla Kanerva repii syytettyjen penkille kulttuurihistorian suuret nimet niin lähimenneisyydestä kuin kaukaa hämäryydestäkin. Miesten ylivalta käsitellään nyt taannehtivasti kuin sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Sodan voittajavaltiot ovat tänään vaihtuneet feministiseen tuomiokuoroon, joka kaivaa taidehistorian henkilögalleriasta tikun nokkaan iljettävimmät luovan taiteen nerot: naisten sortajat, hyväksikäyttäjät, itserakkaat sikailijat.

Arla Kanerva käy syytöskirjallaan taisteluun ns. luovia neroja kohtaan. Aidossa #metoo-hengessä taidehistoria nähdään synkkien ja tarkoitushakuisten lasien lävitse. Oppikirjoista aina esiin työntynyt luovan taiteilijamyytin palvonta on huvittanut, mutta nyt käsittelytavasta on kasvanut vanhan ihastuksen silmitön vastaliike.

Kauniin, ylevän ja ylistettävän taiteen rinnalla onkin nyt itse tekijä, aina läpeensä paha, ja mies. Uhreina ovat tämän naiset, jotka runottarien tai jopa alistettujen orjien tavoin ovat tehneet miehisen luomistyön mahdolliseksi. Henkinen alistaminen ja ruumiillinen väkivalta ovat olleet työkaluina kohti suurta taiteellista menestystä ja asemaa suuressa nerojen kavalkadissa. Tarinat on tähän saakka kerrottu liian usein ylistyslauluiksi.

Nyt syytettyinä ovat tunnetut taiteilijat alkaen lordi Byronista, August Strindbergistä jopa suomalaiseen teatterialan kyseenalaiseen mestariin Jouko Turkkaan. Kirjan kirjoittaja on lukenut sopivan sekamelskan taiteilijaelämänkertoja, ja tulos on häkellyttävä: hurjia ja tuhmia juttuja suurmiesten enemmän tai vähemmän luotettavista tarinoista. Elämänkerrathan ovat osittain eräänlaista minuuden ylentämistä, missä hyvien juttujen ja totuuden rajamaa on epäselvää. Henkilöhistorioiden myyntimenestys on suuresti riippuvainen niihin sijoitetun skandaaliaineksen määrästä ja luonteesta.

Historian väärin käyttöä?

#metoo-prosessien taannehtiva luonne ei vakuuta hallitulta oikeuden kaipuulta. Taiteen musta kirja täyttää koston tunnusmerkistön, jopa vuosisatojen päähän ylettyvän tikarinpiston: tuo miestaiteilija oli paha. Aineisto on tässä suhteessa loputon ja muistuttaa ihmiskunnan luovan sivistyksen pornografista lukemistoa. Nyt syytettyinä ovat miestaiteilijat, olisivatko seuraavina vuorossa miespuoliset tiedemiehet? Tiedän toki täysiä tyrannimaisesti käyttäytyneitä, kahjoja naistaiteilijoitakin…

Kirjasta poimittua: esimerkiksi Bernardo Bertoluccin ohjaama elokuva Viimeinen tango Pariisissa. Kirja kertoo siihen liittyvän yksittäisen suurta huomiota saaneen kohtauksen syntyhistorian, joka on ollut luettavissa ja pätkinä nähtävissä rivoutensa ansiosta useissa yhteyksissä. Siinä pääosaa esittävät Marlon Brando ja Maria Schneider suorittavat kuuluisan raiskauskohtauksen, jossa käytetään liukasteena voita. Näyttelijättären kannalta kyse oli nöyryyttävästä yllätyksestä, mikä oli yhtenä osatekijänä leimaava ja kiusaava häntä vuosikaudet.

Edellä oleva moraaliton näyttelijää kohtaava julma yllätys on ollut teatterin ja elokuvan yksiä ohjaustyön metodeja, josta muun muassa Jouko Turkkaa syytettiin. Teatteritaiteen oppilaat olivat hänelle eräänlaisia sadismin leikkikaluja: ”Harjoitellaan aitoa raiskaamisen tuntua”.

Miesten synninteot kasattuna kymmenien nerojen historiaksi tympii pitemmän päälle, vaikka jokainen rikos on vastenmielistä luettavaa. Tuossa suhteessa teos palvelee yhtä hyvin miehisen mielivallan paljastajana kuin kovan pornon lukemistona – ovathan kirjan tarinat pitkälti totta – toki hakemalla haettua sellaista.

Tosikon todistusaineisto

Ihmisen julmuus on käsittämätöntä. Kuinka mielellämme olemmekaan ihastelleet taidetta, jonka tekijä on kohdellut kanssaihmisiään kuin nämä olisivat pelkkiä orjia. Samaa ihmisen historia kertoo itsekkäistä vallankäyttäjistä, tyranneista, joita tänäkin päivänä palvotaan suurina hyvän tekijöinä. Entäpä julmat poliittiset tai uskonnolliset palopuhujat, joukkojen kokoajat?

Taiteen mustan kirjan oma synti on sen tosikkomaisuus. Kun kirjailija Ari Turunen luettelee ihmiskunnan historian karmeimpia vallan väärin käyttäjiä teoksessaan Mulkerot – patsaalle korotettujen suurmiesten elämänkertoja (Into2019), hän tekee sen pilke silmäkulmassa.

Turusen syntisten kokoelmaa lukiessa uhrit ja tapahtumat ovat jo kaukana menneisyydessä. Kanervan raivoisaa syytekirjaa selatessa kammottavat taiteilijatyypit ovat taiteensa ansiosta yhä seuranamme. Lukija parahtaa ihmettelemään: mitä tuollaisten omahyväisten tyyppien taiteelle tulisi tehdä?

Pitäisikö taideteoksen yhteydessä kuluttajan luettavissa olla varoitusteksti: ”Tämän taideteoksen on luonut epäinhimillinen, sukupuoleltaan mies, joka on tyrannisoinut heikompiaan.” Taisipa Jean Sibeliuskin olla varsinainen kotityranni silloin, kun siellä sattui viihtymään. Hänen musiikkinsa ja siitä tehnyt kaunomaalailut antavat taas ymmärtää aivan jotakin muuta: kaunista ja harrasta.

Ruotsissa sikäläiset feministit suosittelivat joitakin vuosia sitten elokuviin liitettävää varoitusviestiä maskuliinishenkisen elokuvan sisältämästä testosteronimäärästä (Jean-Claude van Damme, Arnold Schwarzenegger, Clint Eastwood, Sylvester Stallone jne.). Lisäksi ko. elokuvien saatavilla oloon olisi tullut puuttua. Puhtauteen ja synnittömyyteen pyrkiessään ihminen voi luokitteluinnossaan mennä liiallisuuksiin. Varsinkin, jos kyse on kaukaiseen menneisyyteen kurottavasta kostosta.

Arla Kanerva: Taiteen musta kirja. Miesten mielivallan historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt