Venäjän presidentti Vladimir Putin oli vaatimattoman perheen rakastettu lapsi. Muiden lasten kuoltua hänestä tuli vanhempiensa silmäterä. Vuosikymmenten ajan hän on oppinut tottelemaan ja opiskelemaan. Tappelupukarista tuli agentti, virkamies ja uskollinen ylemmilleen, sitten Venäjän johtaja. Hän oppi jakamaan ihmiset ystäviin ja vihollisiin.
Hänen toimintaoppinsa kuvastaa hänen omakohtainen kokemustausta Pietarin kaduilta:
”Numero yksi: Olin väärässä. En muista tappelun syytä, mutta ärsytin toista turhan tähden. Hän hakkasi minut heti, ja syystä. Johtopäätös numero kaksi: Ymmärsin, ettei kaikkia ihmisiä tarvitse kunnioittaa. Numero kolme: Onpa sitten oikeassa tai väärässä, on oltava vahva. Numero neljä: Hyökkäykseen on vastattava välittömästi. Välittömästi! Ymmärsin myös, että jos haluat voittaa, niin sinun on vietävä loppuun saakka jokainen taistelu kuin se olisi elämäsi viimeinen kamppailu. Samaa opetettiin KGB:ssä, mutta olin oppinut sen jo tapellessani lapsena kadulla.”
Periaatteet noudattavat linjaa, jota Venäjä on soveltanut useissa sotilaallisissa operaatioissa. Putinia on kyrsinyt kaikki vallassaolonsa vuodet ne alueet, jotka hajoava Neuvostoliitto menetti turvallisina puskurivaltioina ympäriltään. ”Se oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”. Hän on hakenut tapahtuneelle hyvitystä, Venäjän arvovallan nostoa. Hän on luonut pelkoa, mutta hänen kotimaansa on menettänyt näin myös valtavia mahdollisuuksia.
Venäjän kaksi ensimmäistä Putininin aikakautta merkitsivät maailman nopeinta talouskasvua. Kun muun maailman pelko kasvoi, tuli romahdus. Sen minkä Venäjä haali itselleen neliökilometrejä, samalla raha kaikkosi. Tuominen päivittelee:
”Vuonna 2014 alkanut riitely lähes koko muun maailman kanssa on käynyt kalliiksi. Ulkomaisten investointien taso Venäjälle romahti vuoden 2013 yhteensä 70 miljardista dollarista vuonna 2018 vain kahteen miljardiin”.
Yleisradion entistä toimittaja Arvo Tuomista ei tule sekoittaa talvisodan alkuhetkinä kommunistisen puolueen Moskovasta jättäneeseen Arvo ”Poika” Tuomiseen. Arvo Tuominen on tutustunut Neuvostoliitto-Venäjään vuosikymmenten ajan. Putin-kirja on urakertomus siitä, miten huonokäytöksisestä Pietarin katukundista on tullut Venäjän kovakäytöksinen ykkösmies, paino sanalla mies. Samalla se toimii venäläisen sielun kuvauksena.
Demareita hunajapurkilla
Tuominen käyttää tekstitilaa selvittääkseen Putinin nousua ja taloudellista menestystä. Putin näki, miten oligarkit syntyivät, hankkivat valtio-omaisuuden pilkkahintaa, mutta sai upporikkaat joltisenkin kuriin. Jos maksoivat veronsa ja käyttäytyivät yhteisen hyvän eteen, heistä tuli jopa Putinin ystäviä ja yhteistyötovereita. Suomi on ollut monelle turvallinen hengähdyssatama. Saimaalla liikkuville rikkaimpien venäläisten huvipurret muistuttavat lähinnä sinne ahtaisiin vesireitteihin eksyneitä avaruusaluksia.
Kirjassa vähätellään liioiteltuja tietoja Putinin omista rikkauksista. Onnekas hän on joka tapauksessa ollut, samoin hänelle läheiset liittolaiset, perheenjäsenet, läheiset. Lojaalisuus kävi aina laillisuuden yläpuolella. Suomenruotsalaisella ankkalammikolla lausutaan: ”rika barn leka bäst”, pätee myös Venäjällä. Korruptiosta kieltäydyttyään Putin kuitenkin todisti yläpuolella olevilleen olevansa luotettava.
Arviot Putinin omaisuudesta vaihtelevat. Jymyotsikoiden takana on halpahintainen huomion kerääminen. The Guardian –lehti väitti Putinia Venäjän ja Euroopan rikkaimmaksi mieheksi. Venäjän verovilpeistä etsintäkuuluttama Bill Browder väitti omaisuuden arvoksi 200 miljardia dollaria. Luotettavampi talouslehti Forbes ei kelpuuta Putinia edes 200 rikkaimman venäläisen listalle.
Öljytulot ovat houkutelleet piskuisempia entisiä pääministereitä. Saksan Gerhard Schröder ja Suomen Paavo Lipponen (sd.) ovat avittaneet uskollisina kaasuputkimiehinä Venäjän luonnonvarojen hyödyntämistä, laskua vastaan.
Lipponen on lausunut maireasti, että ”Putinin kanssa oli helppo käydä älyllisiä keskusteluja”. On sitä munittukin. Sauli Niinistö on korkeassa kurssissa, mutta miksi ihmeessä pääministeri Juhani Sipilä (kesk.) mokasi: hän kieltäytyi kollegansa Dmitri Medvedevin vierailukutsusta.
Suomelle armelias, seuraaja Pietarista?
Pietarista lähteneenä Putin tietää Suomen menneisyyden saksalaisten piirityskumppanina. Hän on kuitenkin vuosien varrella tutustunut suomalaisiin ja oppinut myös meihin luottamaan. Nato on Venäjälle vihollinen, Suomi ystävä – vihje meille. Tietysti me saamme itse päättää.
Tuominen kehuu turkulaisia ulkopolitiikan realisteja. Putinille Turku on tuttu, ja vaikka presidenttimme on Salosta, se on melkein sama kauempaa katsottuna. Toivottavasti seuraava presidenttimme on yhtä kyvykäs hoitamaan suhteita itään, ja samassa hengenvedossa olisi syytä toivoa, että Putinin jatkaja olisi kotoisin Pietarista. Ymmärryksen yksi perustekijä saattaisi olla siinä.
Pietarissa Mannerheimiakin kunnioitettiin, hänelle siunattiin muistomerkki, joka sittemmin häväistiin. Leningradin elämäntaistelu käytiin olosuhteissa, joihin puna-armeija ei missään tilanteessa halua joutua: sotimaan omalla maallaan. ”Joka ei ikävöi Neuvostoliittoa, on sydämetön. Joka haluaa sen takaisin, on aivoton”, on Putin todennut.
Joka haluaa tutustua tämän hetken venäläiseen suoraviivaiseen ajatteluun, hänen kannattaa lukea venäläiselle valtakoneistolle luennoivan aatejulistajan Igor Panarin kiihkeä, uskomattomalla raivolla kyllästetty teos Hybridisodat, historia, teoria ja käytäntö. Mutta se onkin sisällöltään niin raju, ettei Tuominen ole liittänyt sitä edes lähdeluetteloonsa. Monelta menisi yöunet.
Arvo Tuominen: Vladimir Putin – koko tarina. Bonnier Group, Readme 2019.
