Professori Martti Häikiön historiateos Antti Hackzellista julkaistaan tänään. (Kuva: Docendo)

Pehmenikö Josif Stalin hetkeksi, kun pääministerimme halvaantui?

Professori Martti Häikiö kertoo merkittävän, mutta liian vähän tunnetun valtiomiehen uran.

Antti Hackzellista tuli pääministeri neljä päivää sen jälkeen, kun Risto Ryti oli luovuttanut tasavallan presidentin tehtävät Suomen marsalkka, ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimille. Tämä neuvotteli pääministeristä useassa yhteydessä ja monen mahdollisen ehdokkaan kanssa, mutta nämä toinen toisensa perään kieltäytyivät.

Mannerheim alkoi hermostua tuohon haluttomuuteen, hänen silmissään vastuun pakoiluun. Tehtävä ei ollut helppo, koska Kannaksen rintama oli luhistumassa, ja voittajavaltioiden painostus oli kuoleman vakava. Vihdoin Mannerheimin katse kohdistui kansanedustaja ja Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja Antti Hackzelliin.

Mannerheim oli hyljännyt myös itse useita, lausahtipa hän esimerkiksi entisestä pääministeristä ja Saksan-lähettiläs T.M. Kivimäestä: ”Inte vill jag ha någon läromestare.”

Hackzell oli toiminut vaativissa tehtävissä, Viipurin maaherrana, ulkoministerinä sekä Suomen asiainhoitajana ja erikoislähettiläänä Moskovassa. Hän oli matalan profiilin poliitikko ja sitkeä neuvottelija. Presidentin kärsivällisyys alkoi loppua, kun Hackzellkin empi suostua edes ulkoministeriksi.

Hackzell perusteli terveydellisillä syillä, jolloin Mannerheim otti kylmän valttikorttinsa esiin: ”Koska ette suostu ulkoministeriksi, määrään Teidät pääministeriksi.” Keskustelu päättyi siihen.

Hallituksen muodostamisesta tuli vaikea mutta kiireen pakottama. Jatkosodan aikaisen hallituksen iltakoulujen pöytäkirjojen mukaan ”valituksi tuli tuli siis pikemmin luotettava ammattilainen kuin tähtisankari”. Rauhanneuvotteluihin Moskovaan oli saatava nopeasti kyvykäs ministerijoukko.

Yksi joukosta oli kuitenkin puuttuva. Hän oli Suomen linjan luottomies Väinö Tanner. Hän takasi joidenkin demareiden vihat niskaansa saaden oman kotirintamamme kasassa pysymisen.

Tanner olisi ollut Moskovassa loukkaus Josif Stalinia kohtaan ja este rauhalle. Jo sotasyyllisyysoikeudenkäynti tuli tuon vihan todistamaan – vaativathan kommunistit hänelle samaa kuin mistä Tanner oli Hella Wuolijoen tapauksessa tämän pelastava: kuolemantuomiota.

Moskovan piinaava odottelu

Häikiö kuvaa rauhanvaltuuskunnan dramaattisen matkan Moskovaan. Se alkoi 7. syyskuuta 1944. Sodan voittaneet kohtelivat tulijoita kohteliaasti. Majoitus oli järjestetty Savoy-hotelliin. Alkoi piinallinen isäntien harkiten järjestämä hiillostava odotus.

Vasta 14. päivänä neuvostoliittolaiset ilmoittivat neuvottelujen alkavan illalla klo 23. Näin siitä huolimatta, että Hackzell oli saanut samana päivänä vakavan aivohalvauksen, menettänyt puhekykynsä ja puoliksi halvaantunut.

Isännät vakuuttivat Hackzellin saavan parasta mahdollista hoitoa. Häikiö siteeraa isäntien salakuuntelemia tiedusteluraportteja. Suomalaiset kuluttivat aikaansa mitä erilaisimmissa taide- ja kulttuuritapahtumissa, mutta heidän käymät keskinäiset neuvonpidot Stalin sai kuulla sanatarkasti.

Suomalaisvaltuuskunnan aito huoli ja pyrkimys rauhaan tekivät mitä ilmeisimmin vaikutuksen Staliniin. Kun Suomen tilannetta verrattiin huonekeskusteluissa Romanian vastaavanlaiseen prosessiin, suomalaisia kauhistutti Suomen saama 600 miljoonan dollarin suuruinen sotakorvausvaade.

Kun he joutuivat ensineuvotteluun tunteettoman ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin eteen, tuo summa oli yllättäen puoliintunut 300 miljoonaksi – pyytämättä! Häikiö ei väitä, mutta Hackzellin kohtalokas sairastuminen ja suomalaisten vilpitön halu rauhaan ilmeisesti sulattivat Stalinin.

Valtionhallinnon sairaus: poliittinen juonittelu

Ennen kuin Häikiön kirja saavuttaa viimeisten lukujensa huikean jännitysnäytelmän, Antti Hackzell joutuu Viipurin maaherrana ja erikoislähettiläänä Moskovassa nielemään käsittämättömiä vastoinkäymisiä. Hänet tunnettiin maltilliseksi kokoomuslaiseksi, mikä sinänsä oli jo suuri synti niin sosialidemokraattien kuin maalaisliittolaisten silmissä.

Viipurissa osa paikallisista vaikuttajista ei tuntenut häntä omakseen, ja niinpä läänin kansanedustajat nousivat avoimesti Hackzellia vastaan muun muassa tämän ”venäläismielisyyden” vuoksi. Oikeiston silmissä hän oli luopio, kun oli ollut vapauttamassa punavankeja ja suhtautui ymmärtäväisesti venäläisiin pakolaisiin. Osa äärivalkoisista oli yhä sitä mieltä, että ”kaikki ryssät olisi vähintäin nyljettävä tuppena”.

Seuraajakseen Hackzell sai eduskunnan maalaisliittolaisen puhemiehen L.K. Relanderin, josta oli tuleva Suomen tasavallan presidentti vuonna 1925. Kokoomuksen äänenpaino eduskunnassa oli tuolloin pieni, vain 28 kansanedustajaa.

Viipurin pesti oli tuskallinen, ja Hackzell oli pyrkinyt tehtävästä eroon jo aikaisemmin. Lisää tuskaa kasvatti erikoislähettilään pesti Moskovassa. Siellä – siis jo 1920-luvun alussa – ulkoasiainhallinto alkoi näyttää toimintatapoja, joilla vastustajia savustettiin tehtävistään.

Keinoina olivat alaisten merkilliset kantelut, niiden puoluepoliittinen hyödyntäminen ja levittäminen. Mukana oli Hufvudstadsbladet, sittemmin Helsingin Sanomat. Kyse oli demareiden valtaannoususta, ensin punakapinan jälkeen ja myöhemmin kasvojen kohotuksesta Urho Kekkosen aikakaudella maalaisliitto-keskustan kustannuksella. Tuntuu, ettei noita kanteluraportteja lukiessa mikään ollut muuttunut 1980-luvulle tultaessa.

Pääministeriksi nimitetyllä Hackzellilla oli viileä mutta kohteliaan pidättyväinen suhtautuminen, mitä tuli kanssakäymiseen Neuvostoliiton kanssa. Vuonna 1922 hänen luonnehdintansa itänaapurista oli kuitenkin tiukka, tietoon ja kokemukseen perustuva:

”Näitten vallananastajain käytännöllisestä asiain hoidosta puuttuu kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat peruskivinä kaikissa järjestäytyneissä yhteiskunnissa: kaikki systeemi, kaikki yleiset tarkoitusperät, kaikki huolenpito kansan hengestä, terveydestä ja siveellisestä kasvatuksesta ja kaikki kyky todelliseen tuotannon lisäämiseen.”

Martti Häikiö: Hackzell – Karhunkaatajasta rauhantekijäksi Docendo 2020.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt