Työmarkkinoiden murroksessa on vaivihkaa syntynyt kolmas, pitkään unohdettu osapuoli: itsensä työllistäjät, jotka jäävät työnantajien ja palkkatyöläisten väliin. Tällä hetkellä heitä lasketaan olevan jo yli 150 000. Heistä harva on hyvin toimeen tuleva vapaan ammatin harjoittaja. Useimmat heistä ovat oman osaamisalansa työnantajien ulkoistamia, työntekijöitä joiden suhteen työnantajilla ei ole minkäänlaisia vastuita.
Onni olisi toki tuntea olevansa ”vapaa” keikkailija, joka saa määrätä työnteostaan – mennä ja tulla miten haluaa. Työn tekemisen massatrendi on kuitenkin asetelmiltaan hyvin riskialtis. Epäsäännöllisistä toimeksiannoista tuloja saavia on alettu luokitella yrittäjiksi, jolloin heillä ei ole työnantajaa eikä työnantajan tarjoamaa turvaa, kuten ennen oli yleistä.
Janne Arola ja Iikka Hackman ovat koonneet vähemmän mairittelevan kuvauksen työelämämme vastuusuhteiden lahoamisesta sekä siirtymisestämme takaisin eräänlaiseen työn etsinnän ja töihin pyrkimisen henkiseen kiertolaisuuteen.
Menneiltä vuosisadoilta esimerkeiksi sopivat vaikkapa kiertelevät sadonkorjaajat, töitä etsiskelevät teollisuustyöntekijät, satamien entisaikojen ahtaajat – jotka kerääntyivät jopa päivittäin kuulemaan, ketkä saavat kulloinkin töitä. Ota tai jätä, ehdoista ei neuvotella.
Työnantajaa ei juuri kiinnosta…
Yksi kirjan esimerkeistä on kolmea eri työtä sikin sokin ahertava nelikymppinen sipoolainen Kimmo Laakso. Hän lukee äänikirjoja, tekee lehtijuttuja ja opettajan sijaisuuksia. Tavanomaista on, että hän saa puoli kahdeksan aikaan aamulla tietää, tuleeko hänen olla kymmenien kilometrien päässä tuuraamassa sairastunutta opettajaa. Hän monesti on samana päivänä palkkatyössä ja freelancerina.
Hänen arkensa ei ole vaihtelevuuden ihanuuden kuvausta, vaan toimeentulon kiikkulaudalla heilumista. Tiedotusväline ostaa hänen kirjoittamansa jutun, kun on valmiin nähnyt ja jos haluaa ostaa.
Äkkiseltään tuntemattomaan koululuokkaan astuminen sisältää aina mahdollisuuden painajaiseen: että häntä huijataan, häiritään, hänelle valehdellaan. Oppilaat voivat huvikseen useallekin opettajansa sijaiselle sanoa aina saman sivun oppikirjasta, mistä tunti muodostetaan. Kakaroilla on pirun hauskaa.
Silti Laakso saa olla kiitollinen, että jonkin kunnan koulut työllistävät häntä. Vähemmän mukavaa tietysti on, ettei hän kykene juuri viikkoakaan suunnittelemaan etukäteen. Hänen asemansa kulminoituu koulun jonkin iäkkään opettajan eläkkeelle lähtökahveissa: saako olla kääretorttua! Tuosta hetkestä Kimmo tuumaa, ettei itse tule moista ihanuutta kokemaan.
Kuten monen muunkin kohdalla, eläkkeelle ei siirrytä tulevaisuudessa aina suinkaan juhlavin mielin. Eläkeasetelmat huononevat tulevina vuosikymmeninä. Monelle eläkesäästäminen on kiven takana.
Katkeruudenkin siemen itää. Hän joutuu mielistelemään ja samalla kiristelee hampaitaan. Antaessaan alakoululaisille yrityskoulutusta, hän marisee: ikään kuin olisi tarkoitus vain vaalia yhteiskuntarauhaa ja vaientaa vallanpitäjien kritisointi, jotta ”talouskasvu ei häiriintyisi ja ihmisen olisivat sopuisasti ja tekisivät tuottavia töitä”.
Tuon tekstinpätkän kun lukee, mieli tekisi kysyä, mitä hän sitten oikein haaveilee. Ainahan työhön on liittynyt se, että kenelle töitä teet, sen lauluja laulat. Vai pitäisikö asianlaita olla päinvastoin? Kuka viitsii maksaa krooniselle purnaajalle?
Yrittäjyysretoriikan valhe
Startup-messuista uutisoidaan usein hyvin romanttissävyisesti. Saatamme kuulla yrityssaarnaajaa, jonka neuvo on: ”tehkää vain sitä, mistä pidätte”. Lainarahaa on tarjolla, unelmien pyörteissä elävät pistävät hynttyyt yhteen tai yksittäiset erakot ryhtyvät yrittäjiksi. On onnistujia, menestystarinoita ja täysiä fiaskoja. Viimeksi mainituista ei puhuta.
Åbo Akademin johtamisen ja organisoinnin professori Alf Rehn on yritysretoriikan kritisoija:
”Yrittäjä on monia muita turvattomammassa tilanteessa. Juuri siksi vieroksun heittoja, että yrittämisen tulisi olla kaikkien juttu, ja sitä että sen opettamista yritetään ympätä kaikkialle.”
Onpa pikkulapsille opetettavaa kengännauhojen solmimista pidetty yrittäjyyden esiasteena! Kirjan tekijät hyökkäävät erityisen kärkkäästi tv-yhtiöille käännöspalveluja tarjoavaa firmaa vastaan. Yksi niistä on Broadcast Text International (BTI), jolle MTV kippasi liki sata käännöstyötä tehnyttä av-kääntäjää. He irtisanoutuivat BTI:n palveluksesta, koska tämä ”hikipajaksi” nimetty alkoi polkea palkkioita ja työehtoja. Sen toimeksiannoista maksamat palkkiot olivat jopa puolet huonompia kuin sen kovan kilpailijan.
BTI tuli tunnetuksi oveluudesta. Se palkkasi vakituiseksi kääntäjiä, ja mutta vaati koeajan jälkeen työntekijät freelancer-suhteeseen. Seurasi palkkioiden puoliintumista, sivukulujen ja eläkevakuutuksen heivaamista työntekijän harteille. Yritys yritti estää palkollistensa keskinäisen yhteydenpidon. Näin järjestäytyminen hankaloitui, tavoite oli pitää freet eristyksissä, erakkoina, jotta työntekijät eivät pääsisi vaihtamaan tietoja ja mielipiteitä kokemuksistaan keskenään.
Huolena turvattomuus
Olitpa minkä tahansa osaamisen alan freelancer – itsenäinen puurtaja – yksinyrittäjänä kaikki menee hyvin, kun olet terve, sinulla riittää töitä ja saat tekemästäsi kohtuullista palkkaa.
Entä jos liikunnan työntekijänä koet terveydellisiä vastoinkäymisiä? Vakuutukset maksavat maltaita, eläkekertymäsi – jos sinulla on varaa sellaiseen säästää – pysähtyy, olet pulassa.
Kirjan kritisoiman yrittäjyyshypen sädekehä särkyy, ja ajatus palaa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin kaikkein paras ei ollut yrittäjyydessä, vaan kuuliaisessa toisen palveluksessa olemisessa.
Janne Arola & Iikka Hackman: Väliin pudotetut. Miten meistä tehtaillaan yksinyrittäjiä. Docendo 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
