Paremmissa piireissä on aina mennyt mukavasti

1700-luvun eliitti eli suojatuissa oloissa, harrasteli sivistystä ja nai säätyläisiään.

Kirjansa alkusanoissa Johanna Ilmakunnas antaa kyllä väärän todistuksen. Hän lupaa kirjoittavansa ”tavallisista ihmisistä, heidän jokapäiväisestä elämästään, valinnoista, tekemisistään, elämänkohtaloistaan”. Käsite ”tavallinen ihminen” tarkentuu pian. Kyse on Ruotsin valtakunnassa asuneista, Euroopassa matkustelleista aatelisista ja säätyläisistä, joiden jäljiltä on löytynyt paljon mielenkiintoista: päiväkirjoja, kuitteja ostoksista Tukholmassa tai Pariisissa yms.

Ilmakunnas avaa lukijalle kahden nuoren ihmisen päiväkirjat. Johan Gabriel Oxenstierna on nimekkään suvun noin 15-vuotias vesa, kreivi, joka kirjoittaa elävästi 1760-luvun loppuvuosien työstään kanslistina ja huomioistaan Tukholman seurapiireissä, joskaan ylellisyyteen hänellä ei ole varaa. Hän kirjoitti niin ruotsiksi kuin ranskaksikin. Suurena, haastavana varjona oli kuulua 1600-luvun mahtavimman ruotsalaisen Axel Oxenstiernan jälkeläisiin.

Jacobina Charlotta Munsterhjelm aloitti päiväkirjan kirjoittamisen 13-vuotiaana 1799. Hän ei kuvaile tunteitaan, toiveitaan tai tulevaisuuttaan. Jacobina asui Itäisen Suomen Hämeenkylän kartanossa ja sai kasvatuksen aatelistytön tärkeimpään rooliin, tullakseen vaimoksi, äidiksi ja hallitakseen omaa taloutta ja perhettä.

Kumpainenkin nuori – parin kymmenen vuoden aikavälillä – tekivät kirjoittamisellaan tulevaisuuttaan valmistelevaa työtä. Matkakertomukset, kirjeet ja päiväkirja toimivat sivistyksen harjoituksina sekä lisäsivät eräänlaista tuntemusta omasta itsestään. Jokainen päiväkirjaa pitänyt huomaa vuosien mittaan pääsevänsä tutustumaan omaan itseensä, henkiseen kehitykseensä ja identiteetin muodostumiseen, muutoksiin omassa persoonassa.

Nuorukaisen ja tytön kirjalliset aihepiirit poikkeavat toisistaan. Tytöt ja suvun naisväki palvelijoineen keskittyy lukemiseen ja käsitöihin, keskinäiseen kanssakäymiseen. Johan Gabriel puolestaan näkee maailman avoimemmin, mutta tekstin teko oli pääosin vain häntä itseään varten, ei muille. Jacobinan kirjoituksia lukivat sen sijaan perheen muut jäsenet ja opettajat.

Vuotuinen vaihtelu: kaupunki, kartano

Parempien perheiden ja heitä palvelevien asuminen jakautui kylmien ja lämpimien vuodenaikojen suhteen. Kesällä kartanoelämä teki aatelisistakin maatöitä harrastavia, joskaan ihmiskontaktit eivät tästä kärsineet. Kartanossa olo johdatti hyvin toimeentulevien perheiden nuoria ruumiillisiin sesonkiluoteisiin ulkoaskareisiin ja lähensi heitä samalla palveleviin työntekijöihin.

Olipa kyse kaupunkiasumisesta tai oleilusta maaseudulla, kumpainenkin olomuoto antoi mahdollisuuden ilmaista perheen ja suvun mahtiasemaa sekä varallisuutta. Tänäänkin voimme lukea naisten- ja sisustuslehdistä hulppeiden huviloiden ylellisistä puitteista sekä kaupunkiasumisen ihanuuksista – kuitenkin ilman kymmeniä palvelijoita.

Menneiden aikojen narsistista eliittiä ei ollut tukemassa media, seurapiirielämä loi siihen sen sijaan mahdollisuuden. Suuria kekkereitä harrastettiin mieluusti, nyt uutis- ja sensaatioteollisuus tekee saman puolestasi. Edellytysten vain on oltava kunnossa. Tuhti varallisuus ja halu näyttää sitä ovat kaiken ehtona. Pröystäilyä oli kuitenkin kahdensorttista: sellaista joka leveili kaikesta omistamastaan diivailleen tai sitä, joka diivaili itsekseen, muilta näkymättömissä.

Vaikka asunnot kaupungissa ja maaseudulla saattoivat olla suuria, mielenkiintoista on huomata, että huonetilojen käyttö poikkesi huomattavasti nykyisestä käytännöstä. Eurooppalainen kotien käyttökulttuuri sovelsi tilojen suhteen selvää hierarkiaa. Kaikkiin huoneisiin ei ollut kaikilla lupa mennä. Oli naisten ja miesten tiloja, oli huoneiston osia, joihin vain tietyt palvelijat saivat astua. Oli lastenhuoneita, jotka sijaitsivat lähellä palvelijoita ja kotiopettajia. Perheenpäällä oli monesti rakennuksessa oma huoneistonsa.

Vierashuoneitakin tuli olla, ja kylmistä talvisäistä johtuen isäntäväki valtasi itselleen elintilat kylmän alatason sijaan toisesta asuinkerroksesta. Palvelusväki sai tyytyä kolkkoihin pohjakerroksiin.

Hienoimmat tukholmalaiset rakensivat palatsejaan Euroopan suurkaupunkien tapaan. Kirjassa kuvaillaan viistosti Tukholman kuninkaanlinnaa vastapäätä rakennettua kreivi Fersenin palatsia. Se oli kaupunkiolosuhteisiin nähden rakennettu varsin tilavalle tontille. Itse palatsi sijaitsi muurimaisen kehärakennusten sisäpuolella, liki näkymättömissä. Tontilla oli monenlaisia toimintoja, esimerkiksi isännän äidinäidin aikoinaan perustama Soopin köyhäintalo. Se toimi palveluksessa olleiden vanhojen naisten asuntona.

Onko mikään muuttunut?

Mukavasti 1700-luvulla eläneillä ruotsalaisille ei ollut käytössään nopeita liikenneyhteyksiä, langatonta viestintää tai modernia terveydenhoitoa. Silti he elivät tilavammin ja suuremman palvelusväen höösääminä kuin yläluokka tänään. Kun nyt rikas mies ostaa Helsingin Bulevardilta kokonaisen kerrostalon, hän ottaa siitä omaan käyttöönsä vain pienen osan ja myy loput. Hän tekee lisää rahaa. Hovi on suppea, mutta onneksi media tekee palveluksen: me muutkin tiedämme…

Entisaikojen usean kymmenen hengen palvelusväki ja kymmenien makuuhuoneiden kartanot soivat pienen hovielämän puitteet ja mahdollisuuden leppoisaan itsensä sivistämiseen. Näin erityisesti jos oli ollut onni palvella menestyksekkäästi kuningasta, saada tittelin tai kaksi ja pari tuhatta hehtaaria maata omaan käyttöön. Jos kävi huonosti, niin syrjä-Suomesta.

Joutilaat ja ahkerat luo mainion kuvan niiden elämästä, joilla oli mahdollisuus matkustella, lukea, harrastaa ja omaksua ns. sivistystä, viihtyä. Heille oli suotu myös kirjoitustensa välityksellä ja rakentamiensa kotien, asemansa ja tunnettuutensa ansiosta saada paikka historiassa. Ne jotkut muut, jossakin muualla, eivät jääneet yksilöinä muisteihimme.

Kuka heistä tietää mitään? Esimerkiksi 1600-1700-luvuilla Suomesta Ruotsiin hankittu sota- ja palvelusväki oli edullista, näkymätöntä raaka-ainetta vähitellen veltostuvalle suurvallalle, joka degeneroitui muita hyväksi käyttäessään. Ilmakunnaksen kirja kuvailee 1700-luvun ilmiöitä niin täyteläisesti, että se käy aikamatkasta.

Johanna Ilmakunnas: Joutilaat ja ahkerat. Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta. Siltala 2016.

Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt